Avataan kineettinen ketju, mobilisoidaan nilkka ja lähdetään liikkeelle

Kolme yötä Finlandia Marathonin kymppiin. Alunperin tarkoitukseni oli juosta kokomaraton silloin, mutta heinäkuussa havahduin juostujen kilometrien vähyyteen ja lykkäsin tuota isoa haastetta kolme viikkoa myöhemmäksi Pieksämäelle.

31 kilometrin testilenkillä kipeytynyt polvi on nyt rauhoittunut hyväksi. Fysioterapeutti Peter Halenin hoidossa kannatti jälleen käydä: sain hyvät ohjeet syvien pohje- ja takareisilihasten venyttämiseen ja jäykän nilkan vetreyttämiseen.

Taikavenytys-mantra tehdään ennen ja jälkeen jokaisen lenkin.

Lisäksi muuten sain akuneuloja kireisiin ja kosketusarkoihin pohjelihaksiin. Pari päivää pohje vasta olikin juntturassa, pinkeä ja juiliva. Mutta tällä viikolla juoksu onkin kulkenut tosi mukavasti: Nilsiän Sääskiniementiellä autoilevat ovat saaneet ihmetellä polvennosto- ja kuopaisuaskeliani sekä kiihdytyksiäni kilometrin vedoilla.

Eiliseltä iltalenkiltä palatessani oli alavilla mailla hallan vaara. Sumupilvet roikkuivat peltojen päällä harsoina ja kädenselkiä vilutti. Lauantaiksi on luvassa aurinkoa ja 18 astetta. Kympin juoksijallekin se tarkoittaa hikistä koitosta, kokomaratonin juoksijalle se tarkoittaa tarkkuutta nesteytyksessä, koska hiki tulee virtaamaan.

Finlandia Marathonissa nähdään! Medita Communication Oy:n ryhmän tunnistaa punaisesta t-paidasta, jonka takana lukee: Medita moves for Plan - Because I am a girl. Jokainen kilsa kerryttää euron verran tukea Planin kampanjalle.

Juoksijan polvi parantui, jee! Tai sitten ei.

Eilen illalla jännätessäni tämän aamun erikoispitkää lenkkiä kommentoin Endorfiinikoukussa-blogia, jonka kirjoittaja kertoi omasta vastaavasta kokomaratonin testilenkistänsä. Kerroin, että jännittää tuleeko mahaväänteitä, jaksaako hyvin ja miten polvi reagoi. Sekin vähän jännitti, miten testilenkki onnistuu osittain yksin – aiempina vuosina olemme tehneet sen yhdessä vakiojengin kanssa, nyt ainoastaan alkuosan juoksin yhdessä Annan kanssa.

Tarkoitus oli kiertää Jyväskylän keskustan Jyväsjärven reunustava Rantaraitti sekä Palokkajärvi keskustan toiselta puolelta. Pyöräilin ensin kotoa noin kilsan matkan Kuokkalan sillan luo, minne jätin polkupyöräni ja vesipullon tarakalle täydennykseksi. Kiersimme järven, minkä jälkeen täydensin juomavyön pulloihin vettä ja vilkutin Annalle, joka jatkoi kotiinsa.

Alkuosa matkasta.

Matka jatkui Palokkajärven kierrolle.

Alkoi siis se jännittävä vaihe, kun lähdin aivan yksin matkaan kohti Palokkajärveä. Höh, sanoin itselleni – Pekkakin juoksi yksin 30 kilsan lenkin, enhän minä mikään läheisriippuvainen ole.

Tuohon asti olin siemaillut itse tekemääni hunaja-sitruuna-urheilujuomaa, joka on vatsaystävällisempi, luomumpi ja ravitsevampi kuin teolliset urheilujuomat. Nyt en juonut enää urheilujuomaa, vaan otin parinkymmenen minuutin välein siemauksia geeliä ja sen päälle vettä. Molempien asioiden piti edistää vatsakivuttomuutta ja näin tapahtui.

Vesisade yltyi, mutta se ei haitannut, koska tässä vaiheessa keho oli jo lämmin. Välillä sade taukosi välillä siedettäväksi ja kokonaan.

Oli mukavan helppoa juosta.  Päästyäni Palokkajärven rannassa olevalle Nelostien suoralle, kokeilin vauhdin kiristämistä maratonvauhtiin. Sykkeet pysyivät mukavan alhaalla!

Mutta mitä mitä, ovatko ajatukset sekoamassa... Kävin mielessäni läpi reittiä: nyt siis kierrän tämän järven ja kun palaan Taulumäelle, on edessä ihana pitkä alamäki keskustan läpi. Mutta mihinkäs sitten... Hetken ajan olin jo käskyttämässä itseäni palatessa vielä toiselle Jyväsjärven puolikaskierrolle, kunnes jotenkin hämärästi muistin, että kyllähän me juuri äsken kierrettiin se jo kokonaan, myös Viherlandian puolinen kierros… Tuli mieleen kuultu tarina siitä, miten ultramaratoonari oli juossut matkaansa yöllä pimeässä ja sekavassa tilassa "nähnyt" asfaltissa omien lastensa nimet... Creepy... Kuka huomaa, jos sekoan ja alan vain kiertää loputtomasti Palokkajärveä yöhön asti... Puhelintakaan ei mahtunut mukaan kastumaan...

Palokan taajaman puoleisella rannalla hölkätessäni vastaavasti taisi tulla jonkinlainen flow-olotila. Siellä nimittäin tajusin, että olotila on vahva, ylämäetkin pystyy juoksemaan suhteellisen kevyesti EIKÄ POLVEEN SATU! Siis siihen polveen, jossa juoksijan polvi -oire on vihoitellut viime syksystä lähtien. Pitkän fysioterapia-ohjelman avulla ja asteittaisen kilsamäärien lisäämisen avulla oiretta ei ole ollut yli kuukauteen.

Riemuitsin mielessäni, että blogiin tulee otsikoksi "Juoksijan polvi parani" ja tarinastani, sekä jumppaohjeistani, saavat pian avun kaikki samasta ongelmasta kärsineet, kun vain osaavat googlata tämän hakukoneoptimoidun otsikon äärelle. Tuskin maltoin odottaa, että pääsen kirjoittamaan…

Mutta oivoi… polvessa alkoi tuntua enemmän ja enemmän tuntemuksia. Päästyäni lähemmäs Taulumäkeä kivistystä tuntui polven ulkosyrjässä, juuri siinä suoliluu-säärisiteen liittymäkohdassa (tractus iliotibialis) ja sitten tuli pistävää kipua myös polven yläpuolella. Pystyin kuitenkin kevyesti juoksemaan keskustan läpi alamäkeä satamaan asti, missä vasta vaihdoin kävelyksi. Juoksuvauhdissa pysyin kyllä lämpimänä, mutta kävellessä sade kylmensi nopeasti ihon. Ihanaa, polkupyörän selässä olevassa muovipussissa odotti lämmin vettäpitävä takki.

Näillä vermeillä pärjättiin. Onneksi on teknisiä vaatteita. Miltä sade tuntuisikaan, jos päällä olisi puuvillaa.

Loppumatka meni aatoksissa, joita tämän vuoden aikana on tullut pyöriteltyä ennenkin. Onko kokomaraton NIIN tärkeä, että sen vuoksi riskeeraisi polvea niin paljon kuin viime syksynä tapahtui? Ei todellakaan. Ei ole yhtään uljasta juosta loppuun kuningasmatkaa, jos keho ei oikeasti sitä kestä.

Onneksi kuitenkin puolimaraton näyttäisi testimatkan perusteella onnistuvan - jos vain tästä lenkistä ei tule jälkiseurauksena oireen pahenemista. Tai sitten vain kovasti tätä alla olevaa jumppaa tekemään ja kenties teippausta fysioterapeutilta pyytämään ja juoksemaan kokomatkaa niin pitkälle kuin voi. Tai sitten suosiolla lajinvaihto pyöräilyyn. Mutta kun juoksu on, nyyh, parasta.

Ei siksi, että todistaisi kunnollisuutensa

Moni urheilua harrastanut kertoo, että harrastus on kasvattanut tavoitteelliseen toimintaan ja ponnisteluun.

Tottahan se tietysti heille on. Mutta ei liikunta toisaalta välttämättä tuota tunnollisuutta/kunnollisuutta eikä myöskään kunnollisuus aina sisällä liikuntaa.  Tunnen rankan henkisen puserruksen tehneitä, jotka ovat moneksi vuodeksi skipanneet ylenmääräisen liikunnan ja muut huvit, jotta saavat sen tärkeimmän valmiiksi. Esimerkiksi työn ohessa opiskelevat ovat usein sellaisia. Vuorokauteen ja hereilläoloaikaan ei voi lisätä tunteja.

Ja onhan myös se elämänmuoto, joka tunnetaan Mosambikissa (Helsingin Sanomat kertoi eilen Torstai-sivuillaan, mitä eri maissa harrastetaan) ja jonka Suomessa tuntevat yhä ne, joiden työ a) on niin fyysistä, että lisäliikuntaan ei ole tarvetta tai b) vie niin paljon aikaa ja kytkeytyy yksityiselämään kokopäiväisesti esimerkiksi perheyrittäjyyden vuoksi, ettei siitä vaan helposti irrota moneksi tunniksi harrastamaan.

Puhumattakaan niistä, jotka sairauden tai vamman vuoksi eivät pääse liikkumaan niin paljon kuin tahtoisivat tai eivät saa tarvitsemaansa tukea harrastukseen.


Kuka moittisi näitä ihmisiä vähemmän tavoitteellisiksi? En minä ainakaan. "Ylös, ulos ja lenkille" ei aina toimi.

Minusta liikuntaa ei pidä kytkeä kunnollisuuteen ja aikaansaavuuteen. Sen mukana nimittäin nousee syyllistävä sormi. Ja syyllistyminen painaa liikkumattomuuden tahmeaan suohon painunutta yhä alemmas.

Liikunnassa parasta on ilo. Esimerkiksi se hetki, kun kiireiden keskeltä on raivannut puolentoista tunnin ajan vain itselle, lähtee ulos lenkille, havainnoi säätilan (sopivan viileä, kostea, raikas), tuntee tuoksun (naapuri leikkasi nurmen), aistii kehossa voiman (vanhat kunnon jalat, jaksatte vielä tämänkin!), näkee järven kimalluksen puiden takana ja sitten vain keskittyy antamaan ajatusten virrata niin kuin ne haluavat virrata…

Nämä vuoden 2011 Finlandia Marathonissa kokomaratonia juosseet ovat keskimäärin harjoitelleet koitostaan varten 500-1000 kilometriä juoksua, ihan vapaaehtoisesti ja omaksi ilokseen.

Maratonille 44-vuotiaana - with a little help from my friends

Eilisellä sunnuntailenkillä kävimme läpi Annan kanssa menneitä vuosia.
"Mikä oli se vuosi, kun ensimmäisen kerran kiersimme Jyväsjärven ympäri ja jalat olivat ihan pökkelöt lopussa", mietti Anna.
"Sama vuosi, kun seurana oli myös työkaverini Aku", vastasin.
"Ja seuraavana vuonna kävi niin, että läksi lenkille pihasta ja huomasin, että niin oli lähtenyt naapurini Minnakin. Päätimme lähteä yhtä matkaa ja siitä tämä alkoi. Toinen naapuri Kati liittyi mukaan myös aika pian", Anna muisti.
Mutta mitkä olivat nämä vuodet? Ne linkittyivät uusiin työpaikkoihin, uuteen parisuhteeseen, remontteihin, lasten kouluunmenoihin ja rippi-, prometeus- ja ylioppilasjuhliin, maratonkouluun… Seitsemän vuotta täyttä elämää, erilaisia vaiheita erilaisten perheenäitien elämänkulussa. Ja tietysti ne linkittyvät myös siihen ensimmäiseen Finlandia Marathonin puolimaratoniin, jonka päätimme juosta, koska "ei se 21 kilometriä kovin paljon enemmän ole kuin 12,5 kilometriäkään".

Rasittavuutta, kiritystä, tarttuvaa tahdonvoimaa

Koska suurin osa kestävyysjuoksusta kuuluukin tapahtua PPP (pitää pystyä puhumaan) -tasolla, on näillä sunnuntaisilla puolitoistatuntisilla ollut paitsi fyysinen, myös henkinen hyvinvointimerkitys.
Aina silloin tällöin olemme kuitenkin tiedostaneet, että juoksemisesta voi tulla myös stressin aihe, jos se muuttuu pakonomaiseksi ja ryppyotsaiseksi. Muistan Katin kertoneen kesäisistä lenkeistä, joiden monotonisuuden hän tietoisesti rikkoi sillä, että menikin järven rantaan katselemaan lintuja.
Itse olen seurueemme aktiivisin sykkeenmittaaja ja harjoituspäiväkirjan pitäjä. Sain tähän opit Likesin maratonkoulusta. Juoksuystäväni ovatkin saaneet, halusivat tahi eivät, kuulla paljon asiaa aerobisista ja anaerobisista kynnyksistä, sykerajoista, peruskestävyys-vauhtikestävyys-maksimikestävyys-lenkeistä,  juoksutekniikoista ja juoksijalle sopivista jumppaliikkeistä.
Mutta mitäpä muuta ystävyys onkaan kuin toisen rasittavuudenkin sietämistä.
Ystävyys on myös kirittämistä. Anna auttoi minut pari viikkoa sitten yli jostain kummasta vaiheesta, jossa en jaksanut juosta niin kovaa, että syke olisi noussut lähellekään anaerobista kynnystä. Lihakset ja muu keho uuvahtivat paljon ennen tätä. Lähdimme maksimivedoille, ja jollain ihmeellisellä inhimillisen energiakentän vaikutuksella edellä kevyemmin kipittävä ystävä sai minunkin irtiottokykyni paranemaan entiselleen. Tästä eteenpäin on juoksu korkeallakin sykkeellä taas onnistunut.

Polar Personaltrainer on myös harjoitteluystäväni. Sunnuntailenkin kohdalla se muistutti, että nyt mentiin punaiselle - tänään on syytä levätä eikä vielä huomennakaan ennen iltaa ole syytä kovempaan harjoitteluun.

Kun juoksimme ensimmäisen kokomaratonin syksyllä 2010 Jyväskylässä Finlandia Marathonissa, kaverista oli konkreettista apua. Juoksimme Annan kanssa ritirinnan. Ilmoitin hänelle jokaisen kilometrimerkin kohdalla sen kilometrin ajan, joka vaihteli 6:08 ja 6:20 välillä. Jos aikaa meni enemmän, kohensimme vauhtia seuraavalle kilometrille. Näin koko matka pysyi siististi paketissa. Kun toista väsytti, toinen veti toista tahdonvoimassaan. Lopuksi vielä yllätimme itsemme loppukirillä.

Finlandia Marathon vuonna 2010 oli ensimmäinen kokomaraton, jonka juoksin (keskellä). Uusi juomavyöni olikin liian väljä. Estin sen valumisen kiinnittämällä numerolapun hakaneulan juoksuvyön reunaan - siksi paitani on rutussa alaosasta.

Täältä tullaan Osmon Superhölkkä

Nyt on meneillään kausi, jota maratonkoulussa kuvattiin "pitkäaikaisen rasituksen sietämisen" ajaksi. Melkein jokainen lenkki on joko niin kovasykkeinen tai niin pitkäkestoinen, että oikeasti rasittaa. Näin jatkuu syyskuun puoliväliin asti, jos flunssa tai rasitusvamma tai muu ongelma ei yllätä. 

Finlandia Marathonilla työpaikkani Medita Communication Oy:n joukkue kerää rahaa Plan-säätiön "Koska olen tyttö" -kampanjalle yhden euron kilometritaksalla. Siispä sinne, nauttimaan riemukkaan tapahtuman tunnelmasta, 10 kilometrin lenkille.

Ja lopulta, kokonainen 42 kilometriä, on elämäni kolmatta kertaa ohjelmassani lokakuun alussa, Pieksämäen Osmon Superhölkässä - jos esteitä ei tule. Harjoitteluaikaa on riittävästi vielä jäljellä, lämpimiä ja viileitä elokuun aamuja ja iltoja, tihkusateisia metsiä ja hämärtyviä rantateitä…

Kajakki vie ja taksi tuo

Vietimme lämmintä lauantaipäivää ystävättäreni kanssa kanoottiretkellä Tuomiojärvellä. Tavinsulka Oy vuokrasi kanootin 16 eurolla/hlö kahdeksi tunniksi, opastuksen kera. Meloimme läheiseen Lehtisaareen, jossa rantauduimme, puhuimme, palasimme takaisin, luovutimme kanootit sekä kävelimme rantatietä pitkin autolle pysähtyen välillä jäätelölle. Puhuimme niin paljon, että kävelimme parkkipaikalle vievän risteyksen ohi. Lopuksi vielä pyörähdin ystävän kotona hetkisen rupattelemassa ne viimeisetkin asiat, ennen kuin palasin kotiini.

Kauan sitten koin toisenlaisen melontaretken. Halusin kokeilla kajakkimelontaa. Kun kesäinen työmatka vei Rantasalmelle, päätin pakata mukaan leiriytymisvälineet ja meloa Rantasalmelta Linnasaareen. Vuokrasin Järvisydämen lomakylästä kajakin ja laskin sen vesille.

Yllätykseni oli suuri, kun kartalla yksinkertaiselta vaikuttava reitti ei enää laineiden keskellä näyttänytkään niin helpolta. Kompassia ei ollut, saarissa ei ollut nimikylttejä, eikä mitenkään voinut tietää, mikä mikäkin saari oikeasti on ja missä Linnasaari on...?

Melottuani useita tunteja päätin yöpyä kauniilla luodolla, jonka kalliota peitti sammal.

Saaren kivikkoiseen rantaan oli helppo nousta.

Lämmitin trangiassa herkullisen iltapalan ja katselin tyynin mielin järveä. Varmasti aamulla joku veneilisi rantaan kertomaan, mihin suuntaan tästä oikein pitää lähteä. Pystytin teltan ja nukuin.

Heinäkuinen ilta oli vaalea ja lämmin.

 Aamulla heräsin voimistuneisiin aaltojen ääniin. Kurkistin teltan oviaukosta ja totta: tuuli olikin yltynyt niin, että liikkeellelähtö ei ollutkaan kovin helppoa. Aamupalaa syödessäni tajusin, että liikkeellä ei ole paljon veneitä ja jos onkin, ne eivät tule huutoetäisyydelle. Soitin kajakkivuokraamoon, josta neuvottiin melomaan vastatuuleen, selän yli. Siispä liikkeelle...

 Melominen ei kuitenkaan ollut kovin helppoa, koska en todellakaan ollut koskaan aiemmin ollut kajakissa enkä minkäänlaista kurssia sen käsittelyyn käynyt. Aallot uhkasivat keikauttaa minut nurin ja itsesuojeluvaistoni sanoi, että tällä kokemuksella tuota selkää mustien pilvien alla ei taideta ylittää. Aallot löivät voimakkaasti rantaa vasten, mutta rantautuminen onnistui kuitenkin ilman haavereita. Soitin kanoottivuokraamoon ja pyysin nöyränä venetaksia noutamaan minut.

Eivät nämä aallot mahdottomia ole, jos olet pätevä kajakkimeloja.

 Ihailin ylläni saalistavien kalasääskien roikkuvia jalkoja ja selitin puhelimessa venetaksille, mistä hän saisi tulla minut poimimaan. Ihme kyllä, hän tiesi nopeasti sijaintini ja venetaksi oli paikalla vajaassa tunnissa. Kajakki laitettiin veneeseen ja paks-paks-paks -paukutettiin menemään vasten aaltoja Linnasaareen. Muistan, ettei venetaksia kuljettanut rouva juurikaan hymyillyt eikä jutellut. Hintaa tällä kyydillä oli muistaakseni 60 euroa - mutta haitanneenko tuo, kun selvisin ehjänä...

Nykyinen avopuolisoni soikeni aikoinaan hämmästyksestä, kun kerroin retkestäni. Miksi ihmeessä yksin, miksi ihmeessä kajakkikurssia käymättä, miksi ihmeessä et ottanut kompassia etkä aukkopeitettä...? No, joskus asiat pitää oppia kantapään kautta. Seurustelumme alkuvaiheessa menimme kajakkimelontakurssille. Pystyin kuin pystyinkin myös kaatamaan kajakin, mikä onkin opetusohjelmassa tärkeä kohta. Tämän jälkeen mahdollinen kaatuminen ei tule tositilanteessa ensimmäistä kertaa eteen ja kurssin käynyt kykenee myös "reskuttamaan" paitsi itsensä ja kaverin.

Tuolla yksinäisellä ja pelottavalla keikallani ihastuin melontaan lähtemättömästi. Samalla tuli selväksi myös järven voima. Sitä vastaan täytyy varustautua tiedolla, taidolla ja välineillä.

Toinen oivallus tuli Linnasaaren leirintäalueella saunoessa ja iloisten melontaseurueiden makkaranpaistoa kuunnellessa. Tajusin, että minäkin haluan oman melontakaverin.

Järvisydämen lomakeskuksesta on kesällä mukava meloa vaikkapa Linnasaareen ja Oravisaareen. Samaa reittiä pääsee talvella luistelemaan retkiluistimilla, mutta se onkin jo ihan toinen juttu.