Juoksu ei ole ratkaisu kaikkeen – älä suorita vaan nauti!

Liikuntaharrastus voi muuttua pakkomielteiseksi, kertoo uutinen. Toinen uutinen kertoo, että henkiseen hyvinvointiin ja tiedostavaan läsnäoloon perustuvat liikuntamuodot ovat tulleet entistä suositummiksi.

Tuttava nimitti juoksuharrastustani suorittamiseksi, epäillen sen tuhoavan hyvinvointiani. ”Juoksu ei ole ratkaisu kaikkeen”, hän piikitti.

Osui ja sattui – ja samalla nousi myös suuri tarve puolustaa tavallisen kuntoilijan ei-kilpailullista juoksuharrastusta. Ei ole väliä sillä, mitä lajia harrastat, vaan siinä miten sitä harrastat. Mitä tahansa inhimillistä aktiivisuuden muotoahan on mahdollista harrastaa joko rennosti ja iloisesti tahi turhan pakkomielteisesti ja suorittavasti. Jopa joogasta voi saada burn outin. 

Miksi kommentti sattui? Ulkoapäin katsottuna juoksuni varmasti vaikuttaa hullulta. Juoksemistani siivittää tavoite osallistua pitkästä aikaa puolimaratonille. Juoksu ei kuitenkaan tunnu pelkästään hyvältä. Se tuntuu myös pahalta terveysongelmieni vuoksi. Juoksen, vaikka sattuu.

Pakkomielteisyyden ja sinnikkyyden raja on häilyvä 

Täytyy myöntää, että juoksussa on pakkomielteille altistavia elementtejä. Se on laji, jota myös kuntoilijoiden on helppo ryhtyä harrastamaan kilpaurheilijoita imitoiden. Kilpaurheilusta otetaan tulosorientaatio, vaikka kuntoilijan keho ei ole kilpailijan keho.

Joskus vaikuttaa siltä, että juoksija ei juurikaan iloitse siitä, että pystyy juoksemaan pitkiä matkoja ja osallistumaan hienoihin tapahtumiin. Päällimmäisenä näyttää olevan harmittelu siitä, että matkaan kului viisi tai kymmenen minuuttia pitempään kuin oli tarkoitus.

Tavoitehakuisen treenin keskellä ei tee mieli myöntää, että polvet tai jokin muu kehon osa ei näin suurta monotonisen rasituksen määrää enää kestä. Muut, monipuolisemmat lajit ja toisenlaiset harrastukset sekä ystävien tapaamiset ovat unohtuneet jo pitkään.

Entä miksi mielessäni nousi vastalauseita tuttavan juoksukriittiselle kommentille? Silloin tällöin olen tavannut henkilöitä, jotka ovat jatkaneet kestävyyslajien harrastamista läpi keski-iän aina vanhuuteen saakka. Sitä säteilyä! Vanhuudelta ja sen vaivoilta ei tietenkään välty, vaikka liikkuu paljon. Ei voi tietää, kumpi oli ensin: positiivinen suhtautuminen elämään, sisäsyntyinen tarve urheilla, syntymälahjana saatu kestävä keho sekä energisyys ja kyky ponnistella pitkäkestoisen tavoitteen hyväksi, vaiko pitkä ja säännöllinen liikuntaharrastus näiden asioiden synnyttäjänä ja vahvistajana.

Selvää kuitenkin on, että liikunta on näiden ihmisten sisässä, ei ulkoapäin tulevana pakkona tai toisille näyttämisen tarpeena. Liikunta saa meidät ja heidät voimaan hyvin. Heidän hyvä olonsa heijastuu myös siihen, millaisia ihmisiä he ovat läheisilleen sekä siihen, miten he löytävät arkeensa mielekkäitä tekemisiä ja iloa myös muista askareista. 

Että myöhemmin olisi kevyempää

Kroonista sairautta ei pääse pakoon. Refluksitauti ja siihen liittyvä ruokatorven herkistyminen sekä leukanivelen ja purennan ongelmat lienevät syitä siihen, että nieluani ja rintaani polttelee aamusta iltaan. Lääkitys auttaa vain vähän eikä odotettavissa ole, että vaiva koskaan paranisi.

Juoksu ei pahenna rinnan polttelua mutta ei myöskään paranna sitä. On jo tutkittu, että oire ei ole vaarallinen. Siihen voi vain sopeutua.

Pidän juoksusta. Lempimielikuvani lenkille lähtiessä on, että olen kuin koira, joka pääsee ULOS. Haistelen, katselen, ja kipitän. Aiempina vuosina, kun olen treenannut enemmän ja saanut kuntoni nousemaan henkilökohtaiselle parhaimmalle tasolle, olen jopa päässyt eroon migreeneistä pitkäksi aikaa. Kun juoksu talvisin jää pois ja muiden lajien kuntovaikutus ei ole niin suuri, migreenit palaavat.

Juoksu on siis minun juttuni. Se ei aina tunnu hyvältä, mutta loppujen lopuksi se tuottaa hyvää oloa. Muutaman kuukauden sinnikkään harjoittelun jälkeen juoksu on kevyempää, lenkkeily on kuin kävelyä. Tulee se metsään pääsevän koiran olo.

Juoksua voi jatkaa pitkään, ja sen aikana ehtii ensin kääntyä sisäänpäin ja käsitellä ja ratkaista asioita mielessään ja pikkuhiljaa myös ulospäin. Voi vaikuttua kaikesta, mitä ympärillään näkee ja kokee.

Hyväksymistä ja itsensä kuuntelemista

Mindfulness-ajattelussa hyväksytään elämään liittyviä asioita. Senkin voi hyväksyä, ettei voi hyväksyä. Viimeisillä lenkeilläni olen kuunnellut itseäni enemmän.

Vaikka harjoitusohjelmassa on ollut pitkäkestoinen lenkki, olen päättänyt juoksun aikana lyhentää sitä oman tuntemuksen vuoksi. Koetan maksimoida lenkeistä saatavan ilon, teen lenkit aina mieltä hellivissä maisemissa järven rannoilla ja metsissä.

Havainnoin korventavaa tunnetta, mutta en anna sen hallita itseäni vaan kiinnitän huomiota muuhunkin. Olen huomannut, että oire ei tunnu juostessa pahemmalta kuin levossa, eikä se myöskään lisäänny juoksun aikana.

Kiinnitän huomiota hyviin asioihin, kuten siihen, että liike tuntuu nyt kevyemmältä, keho kantaa ja jaksaa, mieli kevenee. Lenkille tulee pituutta. Ehkä siis kykenen juoksemaan jopa Finlandia Marathonin puolimaratonin parin viikon kuluttua…!

Rakastan juoksutapahtumia! Odottava tunnelma ennen lähtölaukausta, ensimmäisen kilometrin höyhenenkevyt olotila tiiviistä juoksijaryhmästä henkivän energian keskellä, sitten pakkautumista omaan vauhtiin sopiviin porukoihin, hiljentämistä ja kiihdyttämistä omien voimien mukaan, edessä olevien juoksijoiden selkätekstien lukemista, juomapaikkojen odottamista. Lopulta taival kääntyy loppuvaiheeseen. Vahvistuu tunne, että kyllä minä tämän jaksan, koska kaikki muutkin jaksavat. Ja sitten maali alkaa näkyä, ja ehkä jalat vielä kykenevät jonkunlaiseen loppukiriin.

Toivottavasti pääsen mukaan jo tänä syksynä. Jos ei nyt, toivottavasti myöhemmin.