"Mikä oli se vuosi, kun ensimmäisen kerran kiersimme Jyväsjärven ympäri ja jalat olivat ihan pökkelöt lopussa", mietti Anna.
"Sama vuosi, kun seurana oli myös työkaverini Aku", vastasin.
"Ja seuraavana vuonna kävi niin, että läksi lenkille pihasta ja huomasin, että niin oli lähtenyt naapurini Minnakin. Päätimme lähteä yhtä matkaa ja siitä tämä alkoi. Toinen naapuri Kati liittyi mukaan myös aika pian", Anna muisti.
Mutta mitkä olivat nämä vuodet? Ne linkittyivät uusiin työpaikkoihin, uuteen parisuhteeseen, remontteihin, lasten kouluunmenoihin ja rippi-, prometeus- ja ylioppilasjuhliin, maratonkouluun… Seitsemän vuotta täyttä elämää, erilaisia vaiheita erilaisten perheenäitien elämänkulussa. Ja tietysti ne linkittyvät myös siihen ensimmäiseen Finlandia Marathonin puolimaratoniin, jonka päätimme juosta, koska "ei se 21 kilometriä kovin paljon enemmän ole kuin 12,5 kilometriäkään".
Rasittavuutta, kiritystä, tarttuvaa tahdonvoimaa
Koska suurin osa kestävyysjuoksusta kuuluukin tapahtua PPP (pitää pystyä puhumaan) -tasolla, on näillä sunnuntaisilla puolitoistatuntisilla ollut paitsi fyysinen, myös henkinen hyvinvointimerkitys.Aina silloin tällöin olemme kuitenkin tiedostaneet, että juoksemisesta voi tulla myös stressin aihe, jos se muuttuu pakonomaiseksi ja ryppyotsaiseksi. Muistan Katin kertoneen kesäisistä lenkeistä, joiden monotonisuuden hän tietoisesti rikkoi sillä, että menikin järven rantaan katselemaan lintuja.
Itse olen seurueemme aktiivisin sykkeenmittaaja ja harjoituspäiväkirjan pitäjä. Sain tähän opit Likesin maratonkoulusta. Juoksuystäväni ovatkin saaneet, halusivat tahi eivät, kuulla paljon asiaa aerobisista ja anaerobisista kynnyksistä, sykerajoista, peruskestävyys-vauhtikestävyys-maksimikestävyys-lenkeistä, juoksutekniikoista ja juoksijalle sopivista jumppaliikkeistä.
Mutta mitäpä muuta ystävyys onkaan kuin toisen rasittavuudenkin sietämistä.
Ystävyys on myös kirittämistä. Anna auttoi minut pari viikkoa sitten yli jostain kummasta vaiheesta, jossa en jaksanut juosta niin kovaa, että syke olisi noussut lähellekään anaerobista kynnystä. Lihakset ja muu keho uuvahtivat paljon ennen tätä. Lähdimme maksimivedoille, ja jollain ihmeellisellä inhimillisen energiakentän vaikutuksella edellä kevyemmin kipittävä ystävä sai minunkin irtiottokykyni paranemaan entiselleen. Tästä eteenpäin on juoksu korkeallakin sykkeellä taas onnistunut.
 |
| Polar Personaltrainer on myös harjoitteluystäväni. Sunnuntailenkin kohdalla se muistutti, että nyt mentiin punaiselle - tänään on syytä levätä eikä vielä huomennakaan ennen iltaa ole syytä kovempaan harjoitteluun. |
Kun juoksimme ensimmäisen kokomaratonin syksyllä 2010 Jyväskylässä Finlandia Marathonissa, kaverista oli konkreettista apua. Juoksimme Annan kanssa ritirinnan. Ilmoitin hänelle jokaisen kilometrimerkin kohdalla sen kilometrin ajan, joka vaihteli 6:08 ja 6:20 välillä. Jos aikaa meni enemmän, kohensimme vauhtia seuraavalle kilometrille. Näin koko matka pysyi siististi paketissa. Kun toista väsytti, toinen veti toista tahdonvoimassaan. Lopuksi vielä yllätimme itsemme loppukirillä.
 |
| Finlandia Marathon vuonna 2010 oli ensimmäinen kokomaraton, jonka juoksin (keskellä). Uusi juomavyöni olikin liian väljä. Estin sen valumisen kiinnittämällä numerolapun hakaneulan juoksuvyön reunaan - siksi paitani on rutussa alaosasta. |
