Tottahan se tietysti heille on. Mutta ei liikunta toisaalta välttämättä tuota tunnollisuutta/kunnollisuutta eikä myöskään kunnollisuus aina sisällä liikuntaa. Tunnen rankan henkisen puserruksen tehneitä, jotka ovat moneksi vuodeksi skipanneet ylenmääräisen liikunnan ja muut huvit, jotta saavat sen tärkeimmän valmiiksi. Esimerkiksi työn ohessa opiskelevat ovat usein sellaisia. Vuorokauteen ja hereilläoloaikaan ei voi lisätä tunteja.
Ja onhan myös se elämänmuoto, joka tunnetaan Mosambikissa (Helsingin Sanomat kertoi eilen Torstai-sivuillaan, mitä eri maissa harrastetaan) ja jonka Suomessa tuntevat yhä ne, joiden työ a) on niin fyysistä, että lisäliikuntaan ei ole tarvetta tai b) vie niin paljon aikaa ja kytkeytyy yksityiselämään kokopäiväisesti esimerkiksi perheyrittäjyyden vuoksi, ettei siitä vaan helposti irrota moneksi tunniksi harrastamaan.
Puhumattakaan niistä, jotka sairauden tai vamman vuoksi eivät pääse liikkumaan niin paljon kuin tahtoisivat tai eivät saa tarvitsemaansa tukea harrastukseen.
Kuka moittisi näitä ihmisiä vähemmän tavoitteellisiksi? En minä ainakaan. "Ylös, ulos ja lenkille" ei aina toimi.
Minusta liikuntaa ei pidä kytkeä kunnollisuuteen ja aikaansaavuuteen. Sen mukana nimittäin nousee syyllistävä sormi. Ja syyllistyminen painaa liikkumattomuuden tahmeaan suohon painunutta yhä alemmas.
Liikunnassa parasta on ilo. Esimerkiksi se hetki, kun kiireiden keskeltä on raivannut puolentoista tunnin ajan vain itselle, lähtee ulos lenkille, havainnoi säätilan (sopivan viileä, kostea, raikas), tuntee tuoksun (naapuri leikkasi nurmen), aistii kehossa voiman (vanhat kunnon jalat, jaksatte vielä tämänkin!), näkee järven kimalluksen puiden takana ja sitten vain keskittyy antamaan ajatusten virrata niin kuin ne haluavat virrata…
 |
| Nämä vuoden 2011 Finlandia Marathonissa kokomaratonia juosseet ovat keskimäärin harjoitelleet koitostaan varten 500-1000 kilometriä juoksua, ihan vapaaehtoisesti ja omaksi ilokseen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti