Stockholm Tunnel Run – ja hetken me olimme oikea ruotsalainen yhteisö

Ruotsalaiset tunnetaan yhteisöllisyydestään. Sitä tunnetta sai maistaa Stockholm Tunnel Run -juoksulla lauantaina.

"Kollektiivinen imaginaarinen, joka koostuu muun muassa empatiasta, yhteisöllisyyden halusta, yhteisestä mielenliikutuksesta tai samalla aaltopituudella olemisesta..." Näin luonnehti esimerkiksi Heikki Lehtonen Michel Maffesolin käsityksiä uudesta yhteisöllisyydestä.


Juoksutapahtumassa voi helposti nähdä tällaista esteettisen tyylin kautta syntyvää yhteen sitoutumista, seurallisuutta sekä elämyksellistä samaistumista ryhmään, joka tuntuu omalta. Mitäpä muuta kuin "jaettua, heimollisen onnen esiinnousua" edustivat ne villit ryhmä-kannustushuudot, joita ruotsalaiset keltaisiin heijastinliiveihin pukeutuneet innostuivat karjahtelemaan toisilleen kaikuvassa tunnelissa...

Lähtö ja maali olivat samassa paikassa Silja Linen Värtan-satamassa.

Kyseessä oli siis kymmenen kilometrin mittainen, upouusi tunnelireitti, joka avataan Tukholman keskustassa autojen käyttöön marraskuun lopussa. Tämä Norra länken sai ensimmäisen käyttönsä juhlavasti 34 000 juoksijan, kävelijän ja pyörätuolikelaajan tapahtumassa.

Etukäteen jännitin, miten ihmeessä tuollainen määrä ihmisiä mahtuu johonkin tunneliin. Tuleeko ahtaan paikan kammo, loppuuko happi, musertuvatko hitaammat nopeampien jalkoihin? Onko varmaa, etteivät tunnelin tukirakenteet petä? Entä jos joku keksi tehdä terroriteon tunnelissa...? Ja onkohan siellä laisinkaan riittävästi vessoja?

Mukavuuslaitoksissa ei ollut jonoja eikä sotkuja ja vessapaperiakin riitti!

Kaikki jännityksen aiheet osoittautuivat turhiksi. Lähtökin oli leppoisa ystävä-Mallan Lidingön kodissa, josta oli lyhyt bussi- ja kävelymatka lähtöpaikalle. Startkit -pakkauksenkin oli hän ystävällisesti hakenut jo etukäteen, kun niitä viikon ajan oli Intersport-liikkeissä jaossa. Ranneke vaan käteen, ajanotto-juttu kiinni lenkkarin nauhoihin, heijastinliivi päälle ja menoksi.

Rannekkeeseen piti laittaa omaisen nimi ja yhteystiedot.

Jo bussissa ryhmäydyin muiden heijastinliiviläisten kanssa.  Ei ollut vaikeaa löytää perille, kun seurasi kaltaisiaan. Välillä minulta tultiin kysymään neuvoja tapahtumaan liittyen - näytinhän varmasti aivan sisäpiiriläiseltä ja ruotsinkielentaitoiselta.

Lähtö oli ihastuttavan hyvin järjestetty. Tapahtuma alkoi kello 12 ja kymmenen minuutin välein siirtyi lähtökarsinassa eteenpäin usean tuhannen juoksijan joukko kohti varsinaista lähtöä. Tunnelin alkupäässä oli lähtöverryttely esitanssijoiden ja musiikin innoittamana. Tunnelma alkoi nousta kohti kattoa. Bajamajoja oli vielä tunnelin alussakin. Vapaaehtoiset keräsivät isoihin kasseihin lähtijöiltä takkeja ja muita ylimääräisiä vaatteita hyväntekeväisyyteen jaettaviksi.

Liikutus iskee, kun tunnelissa kaikuu "Born, born, born to be alive..." Malttamaton lähtijäporukka liikehti levottomana kuin laitumelle pääsyään odottavat vasikat.

Liikkeelle lähdettyäni kävi pian ilmi, että vaatetukseni oli turhan lämmin. Ulkona oli pari lämpöastetta, mutta syvällä tunnelissa lämpö nousi 5–10 astetta. Kolminkertainen yläkropan vaatetus ja kalsari-talvitrikoo-yhdistelmä jaloissa oli liikaa sisätiloihin. Juoksu oli kuitenkin tukaluudestakin ja väen runsaudesta huolimatta mukavaa – välillä jostain ulkoilmasta tuulahti raitista, ihanan viileää ilmaa. Väkeä oli tungokseen asti, mutta eihän se tunnelmaa haitannut, kun ei ollut tarkoituskaan mitään aikaennätystä tehdä.

Tunneliin oli luvattu taidetta ja elämyksiä ja niitähän siellä oli, tosin hyvin tuotelähtöistä taidetta. (Senkinhän ruotsalaiset tunnetusti osaavat: tuotteistamisen, myynnin ja markkinaksi muuttamisen!) Ensimmäinen erikoisuus oli Silja Line -valo-ääni-teos: juoksimme läpi valosuihkujen ja kuuntelimme miellyttäviä hyvin matalia laivan töräys -ääniä. Talvipuutarha oli myös aistillinen: lumiset kuuset ja piparin tuoksut ilahduttivat. Adidaksen teos oli turhan tekno minun makuuni. Lisäksi oli useita muitakin teoksia, joista moni kuvasti kyseisen tunnelin osan yläpuolella sijaitsevan yrityksen tai organisaation toimintaa.

Juoksentelin kaikessa rauhassa kahdeksaan kilometriin. Tällä kertaa en voinut ottaa itselleni väkijoukosta jotakuta nimikkokilpakumppania, jonka ulkomuoto jäisi mieleen ja josta ehkä välillä jäisin jälkeen, mutta jonka sitten päättäisin tavoittaa ja tavoittaisinkin... Kaikki näyttivät niin yhteisöllisen näköisiltä, suorastaan yhdenmukaisilta, kirkkaankeltaisissa liiveissään! Kukaan ei yksilölliseen suomalaiseen tapaan edustanut juoksupaitansa selkätekstillä työyhteisöään tai omia mottojaan.

Kiristin tahtia viime kilometreillä. Maalissa tuntuikin siltä, että olin oikeasti taas ottanut irti itsestäni sen verran kuin tapahtumassa pitää. Saimme mitalit, godis-paketin ja jatkoinkin hilpeänä kipittelyä heti välittömästi kohti bussia, sillä hyinen sää olisi pian kylmettänyt perusteellisesti. Paluubussissa viereeni istuu jälleen ruotsalainen heijastinliivimies, joka kertoi tykkäävänsä kovasti kaikenlaisista tunnelijuoksuista. Hän oli ollut juhlistamassa myös aiempaa Södra Länken tunnelin avausta sekä Malmön ja Kööpenhaminan välisen silta-tunnelin avausta. Jälkimmäisen yhteydessä oli juostu maraton, johon osallistui 100 000 juoksijaa!

Ilon kautta osmoilemassa

Eilen sunnuntaina juostiin Pieksämäellä Osmon superhölkkä. Osallistuin tapahtumaan nyt kolmannen kerran, tällä kertaa puolimaratonilla. Jotenkin tutuilta tuntuivat kirpeä syyssää, nuorten ja vanhempienkin tosiurheilijoiden suuri osuus, vapaaehtoisten lämpimät hymyt ja kannustukset ja varsinkin se reitti.

Lähtö oli tällä kertaa Pieksämäen urheilutalolla aiemman Savonsolmun sijaan, joten ensi alkuun lähdettiin liikkeelle keskustan läpi. Sieltä siirryimme pitkälle suoralle kohti Varkautta, mutta käännähdettiin oikealle pienemmälle tielle. Metsäisen pitkän hiekkatiesuoran jälkeen tultiin pientaloalueelle, jonka muistan varsinkin vuoden takaiselta kokomaratonilta. Silloin sama reitti kierrettiin neljään kertaan ja tässä kohtaa varsinkin kolmannella kierroksella tuntui aika toivottomalta jäykistyvää polvea kuunnellessa ja energioiden huvetessa.

Nyt sama pientaloalue vilahti mukavasti ohi ensimmäisen ja toisen kerran. Hienointa on ollut, että "juoksijan polvi" -vaiva on keväästä lähtien osoittanut lievenemisen merkkejä. Viisipäiväinen vaellus kyllä kipeytti polven elokuussa, mutta pilatesrullalla rullailu ja syvävenyttelyt paransivat. Sekä Finlandia Maratonin puolimaraton Jyväskylässä kolme viikkoa aiemmin että Osmon superhölkkä menivät ilman polven jäykistymistä tai kipua.

Juttelimme pukuhuoneessa ystäväni Päivin kanssa siitä, miten pitkällä matkalla oppii joka kerta jotain uutta itsestään. Ei pelkästä fysiikasta, vaan myös mielestä. Tälle juoksulle lähdin rauhallisemmalla mielellä kuin monelle muulle juoksulle. Ajattelin, että juoksu saa viedä. Alussa tuntui raskaalta, mutta tiesin, että kunhan dieselkoneisto käynnistyy, uupumuksen tunne häviää. Tarkistin syke- ja nopeusmittarista välillä lukemia. En kuitenkaan seurannut kilometrien keskiaikoja, kuten monessa juoksussa olen tehnyt. Luotin siihen, että keho ja mieli kyllä provosoituu antamaan sen, mihin se tällä hetkellä on kykenevä.

Keskityin seuraamaan muita juoksijoita. Eräs heistä jäi mieleeni eniten: iäkäs herra, jonka juoksusta näki, että urheilumiehestä on kyse. Hänen vauhtiaan ei hidastanut kokemattomuus, opettelu tai se, että kunto ei ihan vielä ole kovin hyvä tai koskaan tule olemaankaan niin hyvä, että puoli- tai kokomaraton taittuisi kevyesti. Hänen vauhtiaan hidasti vain ikä, tuo vääjäämätön seuralaisemme. Silti hänen jokaisessa askeleessaan oli sellaista voimaa ja tottuneisuutta, että parikymmentä vuotta nuorempana jäin armotta katselemaan kaukaisuuteen häviävää selkää.

Kiritysapua sain muiltakin juoksijoilta. Puolivälin väsähdys taittui, kun otin annoksen geeliä ja annoin vauhdin hidastua pariksi kilometriksi. Sitten tuli uusi voimaantuminen. Valitsin aina edestäni jonkun henkilön selän ja pyrin lähenemään sitä. Joskus pääsin ohi, joskus selkä voitti ja katosi näkyvistäni. Loppuvaiheessa kuulin takaani pitkän ajan lompsivaa ääntä. Kevyen näköisesti mies tuli vähäksi aikaa viereeni, vaihdettiin muutama sana ja hän siirtyi eteeni. Koetin pitää niin hyvää vauhtia, että en kadottaisi häntä näkyvistäni. Maalin jälkeen kiitimme toisiamme kiritysavusta.

Aikani oli 2 tuntia 5 minuuttia, keskisyke 157. Kolme viikkoa sitten taivalsin samanmittaista matkaa Jyväskylässä 3 minuuttia pidempään keskisykkeellä 160. Edistystä oli siis tapahtunut, tai sitten matalampi lämpötila, tasaisempi reitti tai jopa eri vuorokaudenaika vaikuttivat asiaan.

Joka tapauksessa oli taas niin hemmetin mukavaa juosta kauniissa syyssäässä, hyvässä seurassa ja iloisten ihmisten joukossa. Lämmin kiitos tapahtuman järjestäjille!

Ortostaattinen testi kertoi: nyt saa juosta!

Itsestään selvyyshän tämä on: lepo auttaa rasitukseen.

Mutta lähelle ei näe hyvin ja oma keho on aika lähellä omaa mieltä. Joskus sitä miettii, että mikä oikein väsyttää. Onko se kehtuutusta (=laiskotusta), mielialan tylsistymistä tai jotain muuta sellaista, johon liikunta voisi olla avuksi? Vai onko se sitä, ettei oikeasti vielä ole palautunut aiemmasta liikunnasta ja merkki asiasta, joka pitää ottaa tosissaan? Tai sitä, että on tulossa kipeäksi.

Viikko sitten juostun puolimaratonin jälkeen oli innostunut olo, joten kolmantena päivänä sen jälkeen juoksin 10 kilometrin matkan autokorjaamolta kotiin. Neljäntenä päivänä juoksin ystäväni kanssa iltalenkillä 10 kilometrin matkan. Viikon aikana tuli pyöräilin vähintään 10 kilometriä joka päivä, parina päivänä noin 20 kilometriä.

Nämä olivat rentoja lenkkejä, mutta taustalla oli siis puolimaraton, jossa 2 tuntia 8 minuuttia juoksin keskisykkeellä 160. Maksimisykkeeni on 178, joten tuo anaerobisen kynnyksen kohdalla oleva keskisyke kertoo, että kovillehan tuo harjoitus meikäläisen 48-vuotisen elimistön laittoi.  Oman rasituksensa koitos aiheutti myös siksi, että tänä kesänä en ole harjoitellut ollenkaan siihen tapaan kuin aiempina vuosina. Kilometrin mittaisia maksimisykevetojakin tuli tehtyä kesän aikana varmaan vähemmän kuin viisi kertaa. Keho varmaan säikähti, että mitä tämä tällainen on.

Polarin rasitushistoria parin menneen viikon kohdalla näytti tältä:

Torstaina väsytti jo ihan kunnolla. Loppuviikon olen jättänyt juoksut sikseen, olen vain rauhallisesti pyöräillyt ja kävellyt ja normaalisti puuhaillut.

Lauantaiaamuna tein ortostaattisen testin. Se tehdään heti aamulla herättyä. Sykevyö päälle ja takaisin petiin. Jonkun aikaa lepäilyä ja sitten aloitetaan leposykkeen mittaus. Sitä mitataan muutamia minuutteja ja sitten noustaan seisomaan ja mitataan seisomasykettä myös muutama minuutti.

Tuloksesta näkee paljon. Onko esimerkiksi leposykkeen taso tavallista korkeammalla? Seisomaan nousun pitäisi näkyä sykekäyrässä piikkinä, mutta kun jäät seisomaan, sykkeen pitäisi laskea ja jäädä piikkiä alemmalle tasolle. Palautumattomuudesta kertoo esimerkiksi se, että syke seisoma-asennossa nousee entisestään ja jää killumaan korkealle.

Tulokset ovat kuitenkin yksilölliset. Olisi hyvä, että ostostaattista koetta tekee usein ja erilaisissa tilanteissa. Silloin näkee, miten käyrä käyttäytyy itsellä palautuneessa tilassa.

Mikäli oma sykemittari ei anna sykekäyrätietoja, voi saman testin tehdä myös kaverin kanssa yhdessä. Kaveri on tietysti hiljaa koko ajan, sillä puhuminen pilaa testin. Hän pitää sykemittaria lähelläsi ja kirjaa ylös leposykelukemia vaikkapa puolen minuutin välein ja ylösnousulukeman sekä sen jälkeen lukemat puolen minuutin välein. 

Tämän aamun testistä näki hyvin, miten palautuminen kehossa tapahtuu. Lauantaina leposyke oli vielä keskimäärin 60 lyöntiä minuutissa, tänään maanantaina keskimäärin 50 lyöntiä minuutissa. Lauantain sykekäyrä ylösnousun jälkeen jäi korkealle. Tänä aamuna sykekäyrä kävi korkealla, mutta putosi pian alemmalle tasolle. 

Entä olotila... no joo, vielä en tiedä. Todella usein on käynyt niin, että ennen lenkille lähtöä tuntuu siltä, ettei jaksa. Mutta kun on lähtenyt, ja jonkin aikaa hölkkäillyt, huomaakin, että tätähän se keho juuri kaipasi. Joskus jopa jalat alkavat vihlomaan sillä tavalla ikävästi, kuin ne ilmoittaisivat, että hei nainen, me haluamme askeltaa!

Ortostaattinen mittaus lauantaiaamuna.

Ortostaattinen mittaus maanantaiaamuna.

Norjan Rostojärvillä, mukavuusalueella!

Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Kuivana pysyminen, lämpö, vesivessa, juokseva vesi... Miksi niin monet ihmiset haluavat vaeltaa painava rinkka selässään ja altistua monenlaisille pienille ja isommille ongelmille? Onko luonnon kokeminen varmasti niin hienoa ja mitä jos sitä vaan ei koe sillä tavalla? Jos jänkä tuntuu vain jänkältä, tuuli kylmältä ja sade märältä?

Miten viikko luonnossa eroaa normaalielämästä? Normaalielämässä perustarpeiden tyydyttäminen ja olemassa olevan tilan ylläpitäminen ei riitä, vaan jostain syystä arki täyttyy itsensä toteuttamisesta. Kehittämisestä, luomisesta, ansaitsemisesta, suorittamisesta, aseman vahvistamisesta tai siitä taistelemisesta, pöhinästä. Kunnes tästä kaikesta on tullut vaatimus, jota täyttämättä ei voi elää. Oravanpyörää ovat monet lähteneet pakoon juuri luontoon eikä ihme. Se ei vaadi muuta kuin olemaan, katselemaan, kuuntelemaan, aistimaan. Tai ainakin niin luulet, kunnes luonto yhtäkkiä osoittaa ylivertaisuutensa ja joudut terästäytymään.

Näitä mietiskelin alkumatkasta, kun kävelin sattuneesta syystä kolme kertaa Överbygd-kylän lähellä olevan parkkipaikan ja Rostahytan välisen kuuden kilometrin matkan. Syynä tähän oli eräs asia, joka ainakin on oikeasti tärkeä ainakin minulle: joka yöksi suuhun laitettava purentakisko. Ilman sitä leuka kipeytyy, kaula jäykistyy, iskee migreeni ja tuska yläselkään saakka. Rostahytalla nukkumaan käydessäni huomasin, että kisko on autossa ja ehdotin vienosti kumppanilleni pientä kalastelutuokiota seuraavaksi aamuksi siksi aikaa, kun kipaisen hakemassa esineen autosta.

Rostahytan mukavuus numero 1: puucee.

"Huolellisuus", "huolellisuus" ja "huolellisuus". Siinäpä yksi tämän reissun tärkeimmistä opetuksista. Ensi kerralla kiskokin varmaan päätyy rinkkaan asti. Muita huolellisuuden paikkoja opetti sunnuntaipäivän sade: minä kylmäkätinen en ollut hankkinut sitten matkalle vedenkestäviä hanskoja vaan luotin fleecentyyppisiin kesähanskoihini. Kun lämpötila laski reilusti alle viiden asteen, eivät märät hansikkaat todellakaan lämmittäneet. Kun myös hihansuut ja takinhelma kastuivat, olisi katastrofi valmis, jos kylmä sää jatkuisi eikä vaatteita pääsisi kuivattamaan.

Kastuminen ei kuitenkaan johtanut pahempaan, sillä teltta oli pian yötä varten pystyssä ja untuvamakuupussissa tarkeni hyvin. Ja sitä paitsi telttayöpymisemme paikka oli aivan uskomaton! Jokien risteyskohta oli täynnä liuskemaista kiveä eri muodoissaan. Olipa joku rakentanut sinne myös kivitalon, joka ensi alkuun tuntui kalsealta. Aamulla kuitenkin nautimme siellä kodikkaasti aamiaisen sateelta suojassa.

Aamiainen valmistui trangiassa...

...kun sade ropisi ikkunaan.

Tältä kivimökki näytti ulkoapäin.

Vielä hetken teltta on pystyssä.

Tavarat rinkkaan, sadesuoja rinkan päälle ja teltta kasaan!

Aurinko pilkahti esiin ja synnytti sateenkaaren.

Suolammen kauneutta.

Päiväaterialla puron rannalla sade ropisi retkimuonaan ja kahvikuppiin. Jatkoimme pusikkoiselle suolle: vettä tulvi ylhäältä ja alhaalta, voisiko olla märempää. Siksipä Ison Rostajärven rannalla sijaitsevan seuraavan mökin kuistin näkeminen oli ilahduttavaa: polttopuupino! Siellä on siis oltava myös kamiina, jossa saadaan kaikki kostuneet vaatteet ja tarvikkeet kuiviksi.

Ja siellähän oli! Kotoisa, siisti, näppärä Statskogin rakentama ja ylläpitämä mökki oli myös maksuton. Norske Turistforeningenin  ylläpitämät muut reitin mökit maksoivat retkeilyjärjestönumerottomalle Suomen rahassa noin 60 euroa/yö/henkilö.

Rostojoki antoi noin vaikka kuinka monta harria. Muutama taimenkin saatiin, se isoin tietysti karkasi. Harrit maistuivat minun suussani ihan yhtä hyviltä kuin taimenetkin. Näin tuoretta kalaa tulee harvoin syötyä.

Iso-Rostan hytalta eteenpäin lähtiessämme oli edessä reissun suurin haaste: noin 15 metrin levyisen, kohtalaisen virtaavan, pohjaltaan kivikkoisen ja vedeltään hyisen Rostojoen ylitys. Mistään muualta ei voinut päästä joen yli, jos halusi jatkaa lenkkiä kohti Daertahyttaa Malla-vuoriston reunamaa kulkevalle polulle. Sankarillinen puolisko ylitti ensin joen ja vei oman rinkkansa kuvassa takana näkyvien suomättäiden päälle. Sitten hän kahlasi takaisin, vesi ylsi reiteen saakka, otti minun rinkkani kantaakseen ja tarjosi takinlievettä tueksi. Kädet hänelläkin piti olla vapaana tasapainottelua varten - sen verran liikkuvaa vesi oli. Reissun jälkeen oli jaloissa raikas olo – yllättävän hyvin tästäkin koettelemuksesta toivuttiin.

Eräs on jo yhteen kertaan ylittänyt Rostajoen.

Daerta-hytalle vaelsimme erämaareittiä, jossa ei ollut edes polkua. Jännittäviä hetkiä riitti sielläkin, kuten esimerkiksi tästä videosta voi nähdä:

Daerta-hytan jälkeen kiipesimme yli kilometrin korkeuteen jälleen vaikuttavien kivikkojen kautta. Ei ihme, että näin yöllä unta, että ystäväni oli keksinyt uuden voimisteluliikkeen, jonka nimi oli ROCK!

Tämä reissu oli rock'n rollia, ei mitään poppista. Tälle reissulle voisi lähteä joskus uudestaankin!

Punainen suorakulmio näyttää Ison Rostajärven rannalla olevan mökin paikan.
Reissulle tuli mittaa 64 kilometriä, kun Rostahytan ja parkkipaikan välimatka
lisätään kartan lenkuraan. Vaelluspäiviä oli neljä, yhden päivän kalastelimme.

Ei se retkiluistelu sillä tavalla onnistu, että sauva on ihan vinksin vonksin

Aloitin tämän blogin kertomalla jännittäväksi käyneestä melontaretkestä Linnasaaren kansallispuistossa hyvin hyvin monta vuotta sitten. Linnasaaresta on pitänyt tuon retken jälkeen käydä hakemassa korjaavia kokemuksia vuosi vuoden jälkeen ja aina ne vain paranevat.

Perjantaina huomasimme, että 18 kilometriä pitkä retkiluistelurata on nettitiedon mukaan erittäin hyvässä kunnossa. Kun säätiedotuskin vielä lupasi muutamia pakkasasteita yöksi ja päiväksi nollakeliä, pakkasimme tavaramme, ajoimme pari tuntia Jyväskylästä Oraviin ja yövyimme Hotel Oravissa.

Aamuyhdeksältä kevyen aamiaisen jälkeen tallustelimme jääradan alkuun.

Jäärata oli ihanan sileä ja myötätuuli kiidätti eteenpäin...

 

Matka yhteen suuntaan on 18 kilometriä. Luistelimme puolitoista tuntia myötätuulen vauhdittamana Järvisydämen keskiaikaiseen lomakylään saakka. Ravintola Piikatytössä nautimme aamiaisen.

 

Takaisin lähtiessä puolisoni kysyi, että mitenkäs sinä noin hitaasti luistelet. Olen nuhatauti-toipilas, vastasin, ja sitä paitsi maha on täynnä. Sovimme kuitenkin rehvakkaasti, että nyt luistellaan takaisin Oraviin ja sieltä jälleen takaisin Järvisydämeen lohikeitolle. Ihan niin helposti ei oma matkantekoni onnistunut – tuossa vaiheessa ajattelin, että jokohan vain luistelen vain hotellihuoneeseen lepäämään ja odottelen siellä reippaampaa osapuolta pitemmiltä reissuiltaan.

Luistelin sitten rauhassa omaa vauhtiani. Ihmettelin, miksi vasen sauvani lipsuu ja ajattelin, että sen täytyy olla tylsä. Tutkin vielä, että onko sauvan kärki vääntynyt, ei ollut. Pysähtelin, kuvailin, juttelin ihmisten kanssa, siemailin mehua, katselin maisemia, luistelin rauhallista tahtia, tekstailinkin välillä.

Kun taas kohtasimme, sain apua sauvaongelmaan: sompahan sojottaa aivan väärään suuntaan. Siis totta: sompa pitää olla oikein päin. Hiihtäessähän sitä ei huomaa, mutta kun sauvan kärki ottaa vastaan jäähän, sen pitää tulla juuri oikeassa kulmassa. Ja se tulee oikeassa kulmassa, kun somman kolmion kärki osoittaa taaksepäin, näin:

Sauvan oikea asento.

Sauvan väärä asento: sompa sojottaa sivuun.

 

Kun päivän oppi oli saatu, olikin hyvä jatkaa luistelua ihan uusilla voimilla. Niinkin pieni asia, kuin sauvan lipsuminen, tekee luistelemisesta ihmeen paljon raskaampaa – varsinkin vastatuulella, mikä on kuin ylämäkeä hiihtäisi. Kun ensimmäinen keikka Järvisydämeen oli heitetty, jatkoimme toiselle kierrokselle myötätuuleen. Keveys ja oikea sauvomistekniikka vei vauhdikkaan kepeästi lohikeiton ääreen: olo oli kuin olisi alpeilla yläasemalta alas kylään lasketellut, palauttavilla sykkeillä.

Syönnin jälkeen oli siis edessä vielä kerran 18 kilometriä ja vastatuulta. Lähdimme liikkeelle vähän nihkeästi, mutta ylivoimaiselta se ei tuntunut. Juuri kun olimme aloittamassa aavan Majakkaselän ylitystä, meitä vastaan luistelee iloinen ryhmä, jonka yksi jäsen huikkaa jo kaukaa "terve Allu"...

Aurinkolasien ja pipojen alta kuoriutui eteen neljä ystävääni, jotka tunnen eri yhteyksistä ja joiden en tiennytkään tuntevan toisensa. Mikä ilahduttava yllätys olikaan rupatella heidän kanssaan hetki keskellä jäätä, kuulla kuulumisia ja jakaa kokemusta hienosta ulkoilupäivästä keväisen auringon alla! Totesimme kaikki, että tämä retki Linnasaareen ei jää viimeiseksi, tänne täytyy palata.

Perälöitä ja Liinamaita.

 

 

Loppumatkalla näimme vielä laavun, jossa hyvin voisi varsinkin näinä lämpiminä kevätöinä yöpyä. Tämä voisikin olla joku tulevaisuuden Linnasaari-retki: herätä keskellä järvenselkää hyisen aamun sarastaessa, keitellä trangialla kahvivettä, bongailla lintujen kevätmuuttoa ja koettaa olla häikäistymättä auringonpaljoudesta jäällä ja taivaalla...