keskiviikko 27. elokuuta 2014

Norjan Rostojärvillä, mukavuusalueella!

Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Kuivana pysyminen, lämpö, vesivessa, juokseva vesi... Miksi niin monet ihmiset haluavat vaeltaa painava rinkka selässään ja altistua monenlaisille pienille ja isommille ongelmille? Onko luonnon kokeminen varmasti niin hienoa ja mitä jos sitä vaan ei koe sillä tavalla? Jos jänkä tuntuu vain jänkältä, tuuli kylmältä ja sade märältä?

Miten viikko luonnossa eroaa normaalielämästä? Normaalielämässä perustarpeiden tyydyttäminen ja olemassa olevan tilan ylläpitäminen ei riitä, vaan jostain syystä arki täyttyy itsensä toteuttamisesta. Kehittämisestä, luomisesta, ansaitsemisesta, suorittamisesta, aseman vahvistamisesta tai siitä taistelemisesta, pöhinästä. Kunnes tästä kaikesta on tullut vaatimus, jota täyttämättä ei voi elää. Oravanpyörää ovat monet lähteneet pakoon juuri luontoon eikä ihme. Se ei vaadi muuta kuin olemaan, katselemaan, kuuntelemaan, aistimaan. Tai ainakin niin luulet, kunnes luonto yhtäkkiä osoittaa ylivertaisuutensa ja joudut terästäytymään.

Näitä mietiskelin alkumatkasta, kun kävelin sattuneesta syystä kolme kertaa Överbygd-kylän lähellä olevan parkkipaikan ja Rostahytan välisen kuuden kilometrin matkan. Syynä tähän oli eräs asia, joka ainakin on oikeasti tärkeä ainakin minulle: joka yöksi suuhun laitettava purentakisko. Ilman sitä leuka kipeytyy, kaula jäykistyy, iskee migreeni ja tuska yläselkään saakka. Rostahytalla nukkumaan käydessäni huomasin, että kisko on autossa ja ehdotin vienosti kumppanilleni pientä kalastelutuokiota seuraavaksi aamuksi siksi aikaa, kun kipaisen hakemassa esineen autosta.

Rostahytan mukavuus numero 1: puucee.



"Huolellisuus", "huolellisuus" ja "huolellisuus". Siinäpä yksi tämän reissun tärkeimmistä opetuksista. Ensi kerralla kiskokin varmaan päätyy rinkkaan asti. Muita huolellisuuden paikkoja opetti sunnuntaipäivän sade: minä kylmäkätinen en ollut hankkinut sitten matkalle vedenkestäviä hanskoja vaan luotin fleecentyyppisiin kesähanskoihini. Kun lämpötila laski reilusti alle viiden asteen, eivät märät hansikkaat todellakaan lämmittäneet. Kun myös hihansuut ja takinhelma kastuivat, olisi katastrofi valmis, jos kylmä sää jatkuisi eikä vaatteita pääsisi kuivattamaan.

Kastuminen ei kuitenkaan johtanut pahempaan, sillä teltta oli pian yötä varten pystyssä ja untuvamakuupussissa tarkeni hyvin. Ja sitä paitsi telttayöpymisemme paikka oli aivan uskomaton! Jokien risteyskohta oli täynnä liuskemaista kiveä eri muodoissaan. Olipa joku rakentanut sinne myös kivitalon, joka ensi alkuun tuntui kalsealta. Aamulla kuitenkin nautimme siellä kodikkaasti aamiaisen sateelta suojassa.

Aamiainen valmistui trangiassa...


...kun sade ropisi ikkunaan.
Tältä kivimökki näytti ulkoapäin.
Vielä hetken teltta on pystyssä.
Tavarat rinkkaan, sadesuoja rinkan päälle ja teltta kasaan!
Aurinko pilkahti esiin ja synnytti sateenkaaren.
Suolammen kauneutta.
Päiväaterialla puron rannalla sade ropisi retkimuonaan ja kahvikuppiin. Jatkoimme pusikkoiselle suolle: vettä tulvi ylhäältä ja alhaalta, voisiko olla märempää. Siksipä Ison Rostajärven rannalla sijaitsevan seuraavan mökin kuistin näkeminen oli ilahduttavaa: polttopuupino! Siellä on siis oltava myös kamiina, jossa saadaan kaikki kostuneet vaatteet ja tarvikkeet kuiviksi.

Ja siellähän oli! Kotoisa, siisti, näppärä Statskogin rakentama ja ylläpitämä mökki oli myös maksuton. Norske Turistforeningenin  ylläpitämät muut reitin mökit maksoivat retkeilyjärjestönumerottomalle Suomen rahassa noin 60 euroa/yö/henkilö.




Rostojoki antoi noin vaikka kuinka monta harria. Muutama taimenkin saatiin, se isoin tietysti karkasi. Harrit maistuivat minun suussani ihan yhtä hyviltä kuin taimenetkin. Näin tuoretta kalaa tulee harvoin syötyä.

Iso-Rostan hytalta eteenpäin lähtiessämme oli edessä reissun suurin haaste: noin 15 metrin levyisen, kohtalaisen virtaavan, pohjaltaan kivikkoisen ja vedeltään hyisen Rostojoen ylitys. Mistään muualta ei voinut päästä joen yli, jos halusi jatkaa lenkkiä kohti Daertahyttaa Malla-vuoriston reunamaa kulkevalle polulle. Sankarillinen puolisko ylitti ensin joen ja vei oman rinkkansa kuvassa takana näkyvien suomättäiden päälle. Sitten hän kahlasi takaisin, vesi ylsi reiteen saakka, otti minun rinkkani kantaakseen ja tarjosi takinlievettä tueksi. Kädet hänelläkin piti olla vapaana tasapainottelua varten - sen verran liikkuvaa vesi oli. Reissun jälkeen oli jaloissa raikas olo – yllättävän hyvin tästäkin koettelemuksesta toivuttiin.


Eräs on jo yhteen kertaan ylittänyt Rostajoen.
Daerta-hytalle vaelsimme erämaareittiä, jossa ei ollut edes polkua. Jännittäviä hetkiä riitti sielläkin, kuten esimerkiksi tästä videosta voi nähdä:


Daerta-hytan jälkeen kiipesimme yli kilometrin korkeuteen jälleen vaikuttavien kivikkojen kautta. Ei ihme, että näin yöllä unta, että ystäväni oli keksinyt uuden voimisteluliikkeen, jonka nimi oli ROCK!


Tämä reissu oli rock'n rollia, ei mitään poppista. Tälle reissulle voisi lähteä joskus uudestaankin!

Punainen suorakulmio näyttää Ison Rostajärven rannalla olevan mökin paikan.
Reissulle tuli mittaa 64 kilometriä, kun Rostahytan ja parkkipaikan välimatka
lisätään kartan lenkuraan. Vaelluspäiviä oli neljä, yhden päivän kalastelimme.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti