Lähtö oli tällä kertaa Pieksämäen urheilutalolla aiemman Savonsolmun sijaan, joten ensi alkuun lähdettiin liikkeelle keskustan läpi. Sieltä siirryimme pitkälle suoralle kohti Varkautta, mutta käännähdettiin oikealle pienemmälle tielle. Metsäisen pitkän hiekkatiesuoran jälkeen tultiin pientaloalueelle, jonka muistan varsinkin vuoden takaiselta kokomaratonilta. Silloin sama reitti kierrettiin neljään kertaan ja tässä kohtaa varsinkin kolmannella kierroksella tuntui aika toivottomalta jäykistyvää polvea kuunnellessa ja energioiden huvetessa.
Nyt sama pientaloalue vilahti mukavasti ohi ensimmäisen ja toisen kerran. Hienointa on ollut, että "juoksijan polvi" -vaiva on keväästä lähtien osoittanut lievenemisen merkkejä. Viisipäiväinen vaellus kyllä kipeytti polven elokuussa, mutta pilatesrullalla rullailu ja syvävenyttelyt paransivat. Sekä Finlandia Maratonin puolimaraton Jyväskylässä kolme viikkoa aiemmin että Osmon superhölkkä menivät ilman polven jäykistymistä tai kipua.
Juttelimme pukuhuoneessa ystäväni Päivin kanssa siitä, miten pitkällä matkalla oppii joka kerta jotain uutta itsestään. Ei pelkästä fysiikasta, vaan myös mielestä. Tälle juoksulle lähdin rauhallisemmalla mielellä kuin monelle muulle juoksulle. Ajattelin, että juoksu saa viedä. Alussa tuntui raskaalta, mutta tiesin, että kunhan dieselkoneisto käynnistyy, uupumuksen tunne häviää. Tarkistin syke- ja nopeusmittarista välillä lukemia. En kuitenkaan seurannut kilometrien keskiaikoja, kuten monessa juoksussa olen tehnyt. Luotin siihen, että keho ja mieli kyllä provosoituu antamaan sen, mihin se tällä hetkellä on kykenevä.
Keskityin seuraamaan muita juoksijoita. Eräs heistä jäi mieleeni eniten: iäkäs herra, jonka juoksusta näki, että urheilumiehestä on kyse. Hänen vauhtiaan ei hidastanut kokemattomuus, opettelu tai se, että kunto ei ihan vielä ole kovin hyvä tai koskaan tule olemaankaan niin hyvä, että puoli- tai kokomaraton taittuisi kevyesti. Hänen vauhtiaan hidasti vain ikä, tuo vääjäämätön seuralaisemme. Silti hänen jokaisessa askeleessaan oli sellaista voimaa ja tottuneisuutta, että parikymmentä vuotta nuorempana jäin armotta katselemaan kaukaisuuteen häviävää selkää.
Kiritysapua sain muiltakin juoksijoilta. Puolivälin väsähdys taittui, kun otin annoksen geeliä ja annoin vauhdin hidastua pariksi kilometriksi. Sitten tuli uusi voimaantuminen. Valitsin aina edestäni jonkun henkilön selän ja pyrin lähenemään sitä. Joskus pääsin ohi, joskus selkä voitti ja katosi näkyvistäni. Loppuvaiheessa kuulin takaani pitkän ajan lompsivaa ääntä. Kevyen näköisesti mies tuli vähäksi aikaa viereeni, vaihdettiin muutama sana ja hän siirtyi eteeni. Koetin pitää niin hyvää vauhtia, että en kadottaisi häntä näkyvistäni. Maalin jälkeen kiitimme toisiamme kiritysavusta.
Aikani oli 2 tuntia 5 minuuttia, keskisyke 157. Kolme viikkoa sitten taivalsin samanmittaista matkaa Jyväskylässä 3 minuuttia pidempään keskisykkeellä 160. Edistystä oli siis tapahtunut, tai sitten matalampi lämpötila, tasaisempi reitti tai jopa eri vuorokaudenaika vaikuttivat asiaan.
Joka tapauksessa oli taas niin hemmetin mukavaa juosta kauniissa syyssäässä, hyvässä seurassa ja iloisten ihmisten joukossa. Lämmin kiitos tapahtuman järjestäjille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti