Muistoja maratonilta, jonka nimi on Osmon superhölkkä

Väistäkeehän, nyt tulloo kovia juoksijoita…"

Joukko noin kymmenvuotiaita poikia kulki Hiekanpään rannan kohdalla kapealla metsäraitilla, vähän jälkeen maratonin puolivälin, edellämme. Meitä juoksijoita oli kaksi, tässä vaiheessa kannustajat bongailivat meitä jo melko harvakseltaan.

"No joo, tosi kovia ollaan…", vastasin pojille, joille sarkasmini ei tainnut mennä perille.

"Hei kahtokee kaikki, ne juoksee tosi pitkää matkaa. Miten pitkään otte jo juossut?"

"Yli kaksi tuntia", vastasin samalla, kun ohittelin poikajoukkoa. Ja jatkoin: "Toiset kaksi tuntia vielä edessä…"

Se oli tietenkin toiveajattelua, mutta sitäkään pojat eivät tienneet.  Kun Osmon Superhölkkä oli kohdallani valmistunut puoliväliin, kaikki oli mennyt oikein hyvin. Puolivälin aika oli 2:03, joka olisi jo puolimaratonaikanakin ollut lähellä ennätystäni, joka on 1:59. Enkä edes mennyt kovinta kovaa!

Puolivälissä Savonsolmun edessä mieltäni oli ilahduttanut kovasti myös urheilukuvaajien asettuminen dynaamiseen kuvausasentoon, kun lähestyin heitä. Kuten kaikissa tapahtumissa käsketään, hymyilin tietysti säkenöivää juoksijahymyä ja nostin askeliani vähän tavallista korkeammaksi heitä kohti askeltaessani – ajattelin, että tässä kohtaa varmaan kuvataan kaikkia juoksijoita...

Mutta hurjat kannustukset toivat minut maan pinnalle, eivätkä ne todellakaan kannustaneet minua, vaan takanani tulikin hurjaa vauhtia viimeistä kierrostaan aloittava kärkimies. Hän saattoi olla Jorma Svenn (Kuopion Soutajat, 2:46) tai ehkä sittenkin Pieksämäen oma poika, Antti Jääskeläinen, jonka loppuaika oli 2:48. Sitä vauhtia ja voimaa saattoi vain ihailla.

Osmon Superhölkän maraton koostuu neljästä kierroksesta. Lähtö ja maali on hotelli Savonsolmun piha-alueella.

Ei siis ihme, että poikien hämmästely omaa vauhtiani kohtaan tuntui ensin jotenkin oikaisua vaativalta. Nyt, kun tapahtumasta on kolme viikkoa, se tuntuukin oikeastaan tosi kivalta. Vaikka siinä main, kun nuo pojatkin tapasin, alkoivat myös ongelmat, eli juoksijan polvi oireilla. Vauhtini hidastui sillä ensimmäisellä polven tuikkaisulla 6:30 minuutin keskikilometrivauhtiin – kun se siihen asti oli ollut noin 5:50.

Jotenkin vaan jaloista hävisi voima, vaikka vetelin Squeezin hyvänmakuisia ja mahaa ärsyttämättömiä geelejä vähän väliä hiilihydraattikorvausta lihaksilleni antaakseni. Kun polvea myös kivisti, olivat varsinkin kilometrit 22-32 eli se kolmas kierros hankala.

Mutta lämmöllä muistan nyt myös sitä nuorta naista, joka Kalevalankadun ja Savontien risteyksessä hymyili ja sanoi: sinä oot kyllä ihana kun ihan koko matkan vedät! Niin oonkin, päätin ajatella itsekin.

Kun kolmas kierros valmistui, mietin, että mitäs jos vaan nyt lopettaisin juoksun. Menisin ja sanoisin järjestäjille, että tämä oli nyt tässä, polvi ei kestä ja vähän mahaakin vääntää. Mitä sitten tapahtuisi? Kuvittelin, miten järjestäjät sanoisivat, että selvä homma, keskeytä vain. Ei se heitä harmittaisi, eikä kovin paljon ketään muutakaan lähipiirissänikään. Jos nyt keskeytän, teen sen vain itselleni ja haluanko minä tehdä sen itselleni? Varsinkin kun polvi kuitenkin antoi juosta ja pitää yllä tasaista vauhtia, vaikkakin selvästi hitaampaa kuin aiemmin.

Mahavääntely meni nopeasti ohi, geeli vauhditti matkaa, neljäs kierros oli jo pitkällä kun aloin laskeskella, että jos juoksen 6:30-vauhtia, teen henkilökohtaisen ennätykseni, 4:20. Tämän ajatuksen voimalla puskin viimeiset kierrokset, henki pihisi ja pihisi, jalat töpsöttelivät vieden minua eteenpäin vääjäämättömästi vaikkakin aika konemaisen oloisesti, asfalttiin maalatut kilometrilukemat veivät yhä lähemmäs määränpäätä kunnes lopulta… MAALI!

Juoksevia miehiä ja naisia kunnallisessa hengessä. Osmosta saa hienon mitalin.

Jaa miltäkö se tuntui, tämä 48-vuotiaan naisen kolmas maraton? Se tuntui jotenkin maanläheiseltä ja realistiselta ja hyvältä, kiitolliselta, rauhalliselta. Sellaiseltakin voi maaliin tulo tuntua. Tämä maraton oli kuin ohraviljelmä, joka valmistui ajallaan ja omalla tavallaan, juuri niin kuin pitääkin. Raikas aurinkoinen syysiltapäivä, mitali kädessä, ensiapumiehen laittama kylmäpakkaus polven ympärillä, kupliva mielentila. Ei siinä muuta kuin pikkuhiljaa kohti suihkua ja talkoolaisten keittämää keittoa.

Toivotan kaikkea hyvää sympaattiselle juoksutapahtumalle ja sen reippaille järjestäjille! Voin suositella Osmon Superhölkkää kaikille, jotka pitävät tasaisesta reitistä ja joita ei haittaa se, että ajanotto tapahtumassa tapahtuu numerolappujen perusteella eikä tapahtumapaikka ole varsinainen urheilupaikka. Tästä syystä puku- ja peseytymistilat ovat miesten puolella ahtaat. Huolto matkan varrella toimi oikein mallikkaasti. Tapahtumalla on pitkä historia, johon voi tutustua osoitteessa www.maraton.osmotex.com