Mä mistä löytäisin sen polun hiljaisen? Osa 2, Majaniemi

Majaniemi

Majaniemi sijaitsee Piesalankylällä Petäjävedellä. Matkaa Jyväskylästä on noin 40 kilometriä. Petäjäveden keskustan jälkeen käännytään oikealle Kelantielle, siitä oikealle Honkaniementielle ja siitä vielä Mataraniementielle. Tien reunassa vasemmalla on lintutorni. Se ohitetaan ja peltojen jälkeen parkkeerataan oikealle näkyvien hiekkakuoppien luo. Allaolevassa kartassa Majaniemen sijainti näkyy nuppineulamerkin neulan pään kohdalla.

Olemme käyneet useana kesänä Piesalankylän lintutornilla, josta on hyvä tarkkailla peltomaisemissa viihtyviä lintuja varsinkin alkukesästä. Nyt, lauantaina 4.4.2020 etsimme lintupaikan lisäksi sopivaa kävelyreittiä. Kartasta huomasimme, että lintutornilta kannattaa jatkaa eteenpäin Majaniemelle ja kävellä niemen päähän kartassa näkyvää polkua sekä kenties tutkia myös viereistä Mataraniemeä sekä Petäjäveden rantaa. 

Aloitimme lenkin kävelemällä pohjoisempana Mataraniemen keskellä näkyvää polkua kohti rantaa. Polun päättymisen jälkeen kuljimme helppokulkuisessa metsässä. Muurahaispesässä oli iso syvä kuoppa - karhuko oli kahmaissut pesästä syötävää?

Nähtävästi kuitenkaan ei, todennäköisempää on, että asialla on ollut palokärki tai harmaapäätikka. 

Käännyimme rantaa pitkin kävelemään kohti Majaniemeä. Petäjävesi oli tänä viikonloppuna vielä paksun jään peitossa.

Kauniit pienet niemennokat, rantatöyräät, aukeat kummut ja pajunkissat kylpivät auringossa. 

Luonto vaikutti pysähtyneeltä, kunnes pensaikossa kahahti. Nopeammin kuin ehdimme tajutakaan, sieltä säntäsi liikkeelle hohtavanvalkoinen pikajuoksun maailmanmestari-jänis. Ukko-koira tämän kyllä tajusi, yritti tietysti sännätä perään. Jälkikäteen piti viilentää tunteita kieriskelemällä lumessa.

Rantaa pitkin kävelimme Majaniemeen vievälle tielle.

Majaniemi sijaitsee Wanhan Witosen melontareitin varrella.  Niemeen vievä tie on helppokulkuinen. Niemen päässä on suojaisa nuotiopaikka, jossa penkin virkaa toimittaa kantojen varaan kaadettu puu. Paikka henkii sitä, että se on tarkoitettu harvoille ja valituille - niille jotka löytävät tänne. Eväitä nauttiessamme suunnittelemme ensi kesäksi melontaretkeä näihin maisemiin.

Palatessamme hyräilin Keski-Suomen duurisointuista kotiseutulaulua. Jo lapsena se oli yksi suosikkilauluistani, vaikka olen kotoisin maalaistalosta Savosta. Mäntyiset kangasmetsät, lammet, järviä reunustavat kapeat niemet ja sammaleiset kalliot, hiekkarannat, peltomaisemat ovat tulleet rakkaiksi. Olen asunut Jyväskylän seudulla melkein kolmekymmentä vuotta.

Lapsena ja nuorena rakkaimpia paikkoja olivat kodin lähellä olevat metsät ja lammet. Niihin liittyi kevyitä, tunteita herättäviä ja painavia muistoja ja sukuhistoriaa. Aikuisuuden retkikohteet, missä ne ovatkin, eivät kanna sellaisia henkilökohtaisia merkityksiä. Ne tallentuvat uusina, kokonaisuuteen kuuluvina, tasapainoa lisäävinä palasina elämän ymmärryksen palapeliin. Luonto on osa minua, minä osa luontoa.

Mikä oli parasta Majaniemessä?

+ Herättää mielenkiinnon. Tänne varmasti palataan uudestaan. Ehkä seuraavan kerran rantaudumme sinne melontaretkellä.
+ Mahdollisuus helppoon versioon eli kävelyyn helppokulkuista tietä pitkin pysäköintipaikalta niemen kärkeen tai vaativampaan, Mataraniemen kautta kiertämiseen ja myös palatessa, kävelemiseen Majaniemen rantaviivaa mutkittelevaa rajaviivaa pitkin - sieltäkin löytyi puiden taakse kätkeytyvä pieni nuotiopaikka.

Mä mistä löytäisin sen polun hiljaisen? - Osa 1, Tikkamäki

Kiitos kuuluu viisi kuukautta vanhalle Ukko-koiralle! Tämän aktiivisen, metsiä rakastavan lapinkoiramme ansiosta löydämme jatkuvasti viehättäviä luontoelämyksiä Keski-Suomesta. Koiran kanssa on mukavampaa liikkua, jos vastaantulijoita ei ole paljon. Silloin voi keskittyä nauttimaan luonnosta, muiden koirien rauhallisen ohittamisen harjoittelun voi unohtaa hetkeksi.

Tänä keväänä emme kovinkaan usein kävele kotikaupunkimme Jyväskylän suosittuja luontopolkuja. Sekä lintuhavaintojen että koronaviruksen tartuntavaaran vuoksi on parasta siirtyä maaseudulle. Emme tyydy pelkkään lintutorniin, pellonreunaan tai järven rantaan. Tutkimme puhelimesta esimerkiksi Karttaselain-sovelluksen avulla lintupaikan lähistöltä löytyvät polut ja suunnittelemme retken, jossa on myös sopivasti käveltävää. Reitit voivat olla metsäautoteitä tai pienten kylien omien asukkaiden tiedossa olevia polkuja - eikä polkuakaan aina tarvita.

Tikkamäki

Tikkamäki sijaitsee Tikkalan kylällä, noin parikymmenen kilometrin päässä Jyväskylästä länteen. Jyväskylästä ajettaessa Ronsuntaipaleentieltä käännytään Isolahden koulun kohdalta oikealle Kirkkokankaantielle, kunnes käännytään kartassa näkyvästä kohdasta oikealle ja jätetään auto odottamaan.

Meidän matkamme Tikkamäkeen tapahtui aamupäivällä maaliskuun 22. päivänä. Taka-Keljossa sijaitsevan Sallaajärven luontopolun pysäköintipaikalla oli lukuisia autoja. Ajelimme eteenpäin ja mietimme sopivaa metsäpolkua samalta suunnalta ja huomasimme kartasta Tikkamäen sekä sitä kiertävän tien (kartassa mustalla). Oletimme, että ainakin tuota tietä pitkin voimme kävellä.

Perille löysi helposti. Tikkamäkeä kiertävä metsäautotie on helppokulkuinen ja siinä näkyi paljon jalanjälkiä. Reitti lienee monien ihmisten tiedossa ja paikallisille varmasti mukava lähiretkipaikka.

Mielemme teki kuitenkin korkeammalle, joten poikkesimme polulta ylös, vaikkei sinne polkua mennytkään. Rinteellä on jossain vaiheessa pyyhältänyt melkoinen myrsky. Kaatuneita puunrunkoja oli matkan varrella niin paljon, että kulkeminen oli vaikeaa. Hanki oli kovettunut kantavaksi. Huomasimme, että juuri siitä syystä rinteelle oli tällä hetkellä mahdollista nousta vaikkei polkua ollutkaan. Kesällä ja pehmeällä lumella kaatuneita runkoja olisi ollut raskasta ylittää.

Harvapuisessa rinteessä pääsi pian ihailemaan alapuolella aukenevia näköaloja. Kannot olivat täynnä huikeanvärisiä kääpiä.

Tämä retki ei tarjonnut laavua, nuotiopaikkaa tai fiilistä nostattavia hurjia näköalapaikkoja. Sen sijaan tuli muistumia lapsuuden risusavotoista ja vähän isompana koetuista metsänistutuksista ja siitä, miten raskasta jo liikkuminen metsässä saattoi olla, saatikka itse ruumiillisen työn tekeminen sen lisäksi.

Metsä ei aina päästä ihmistä helpolla. Kaupungistuneet ihmiset ovat hyödyntäneet metsiä vapaa-ajan huvitukseksi tai urheiluksi, kuten polkujuoksuun, frisbee-golfiin tai vaikkapa suunnistukseen. Mitä jos myrskytuhometsissä ryhdyttäisiin harrastamaan metsä-parkouria!

Mikä oli parasta Tikkamäessä?

+ Herättää mielenkiinnon. Seuraavalla kerralla pitää tutustua mäen länsirinteellä oleva vanhojen metsien suojelualue. Kenties joltain suunnalta löytyy myös mäen laelle johtava polku. Sellainen lienee ainakin aiemmin ollut, näin voisi päätellä esimerkiksi siitä, että vuonna 2012 Jyväskylän Ladun jäsenkirjeen mukaan Korpijotos-vaellus vaellettiin Tikkamäen kautta.

+ Mahdollisuus helppoon versioon eli mäen kiertämiseen tai vaativampaan, mäen laelle nousemiseen.

Juoksu ei ole ratkaisu kaikkeen – älä suorita vaan nauti!

Liikuntaharrastus voi muuttua pakkomielteiseksi, kertoo uutinen. Toinen uutinen kertoo, että henkiseen hyvinvointiin ja tiedostavaan läsnäoloon perustuvat liikuntamuodot ovat tulleet entistä suositummiksi.

Tuttava nimitti juoksuharrastustani suorittamiseksi, epäillen sen tuhoavan hyvinvointiani. ”Juoksu ei ole ratkaisu kaikkeen”, hän piikitti.

Osui ja sattui – ja samalla nousi myös suuri tarve puolustaa tavallisen kuntoilijan ei-kilpailullista juoksuharrastusta. Ei ole väliä sillä, mitä lajia harrastat, vaan siinä miten sitä harrastat. Mitä tahansa inhimillistä aktiivisuuden muotoahan on mahdollista harrastaa joko rennosti ja iloisesti tahi turhan pakkomielteisesti ja suorittavasti. Jopa joogasta voi saada burn outin. 

Miksi kommentti sattui? Ulkoapäin katsottuna juoksuni varmasti vaikuttaa hullulta. Juoksemistani siivittää tavoite osallistua pitkästä aikaa puolimaratonille. Juoksu ei kuitenkaan tunnu pelkästään hyvältä. Se tuntuu myös pahalta terveysongelmieni vuoksi. Juoksen, vaikka sattuu.

Pakkomielteisyyden ja sinnikkyyden raja on häilyvä 

Täytyy myöntää, että juoksussa on pakkomielteille altistavia elementtejä. Se on laji, jota myös kuntoilijoiden on helppo ryhtyä harrastamaan kilpaurheilijoita imitoiden. Kilpaurheilusta otetaan tulosorientaatio, vaikka kuntoilijan keho ei ole kilpailijan keho.

Joskus vaikuttaa siltä, että juoksija ei juurikaan iloitse siitä, että pystyy juoksemaan pitkiä matkoja ja osallistumaan hienoihin tapahtumiin. Päällimmäisenä näyttää olevan harmittelu siitä, että matkaan kului viisi tai kymmenen minuuttia pitempään kuin oli tarkoitus.

Tavoitehakuisen treenin keskellä ei tee mieli myöntää, että polvet tai jokin muu kehon osa ei näin suurta monotonisen rasituksen määrää enää kestä. Muut, monipuolisemmat lajit ja toisenlaiset harrastukset sekä ystävien tapaamiset ovat unohtuneet jo pitkään.

Entä miksi mielessäni nousi vastalauseita tuttavan juoksukriittiselle kommentille? Silloin tällöin olen tavannut henkilöitä, jotka ovat jatkaneet kestävyyslajien harrastamista läpi keski-iän aina vanhuuteen saakka. Sitä säteilyä! Vanhuudelta ja sen vaivoilta ei tietenkään välty, vaikka liikkuu paljon. Ei voi tietää, kumpi oli ensin: positiivinen suhtautuminen elämään, sisäsyntyinen tarve urheilla, syntymälahjana saatu kestävä keho sekä energisyys ja kyky ponnistella pitkäkestoisen tavoitteen hyväksi, vaiko pitkä ja säännöllinen liikuntaharrastus näiden asioiden synnyttäjänä ja vahvistajana.

Selvää kuitenkin on, että liikunta on näiden ihmisten sisässä, ei ulkoapäin tulevana pakkona tai toisille näyttämisen tarpeena. Liikunta saa meidät ja heidät voimaan hyvin. Heidän hyvä olonsa heijastuu myös siihen, millaisia ihmisiä he ovat läheisilleen sekä siihen, miten he löytävät arkeensa mielekkäitä tekemisiä ja iloa myös muista askareista. 

Että myöhemmin olisi kevyempää

Kroonista sairautta ei pääse pakoon. Refluksitauti ja siihen liittyvä ruokatorven herkistyminen sekä leukanivelen ja purennan ongelmat lienevät syitä siihen, että nieluani ja rintaani polttelee aamusta iltaan. Lääkitys auttaa vain vähän eikä odotettavissa ole, että vaiva koskaan paranisi.

Juoksu ei pahenna rinnan polttelua mutta ei myöskään paranna sitä. On jo tutkittu, että oire ei ole vaarallinen. Siihen voi vain sopeutua.

Pidän juoksusta. Lempimielikuvani lenkille lähtiessä on, että olen kuin koira, joka pääsee ULOS. Haistelen, katselen, ja kipitän. Aiempina vuosina, kun olen treenannut enemmän ja saanut kuntoni nousemaan henkilökohtaiselle parhaimmalle tasolle, olen jopa päässyt eroon migreeneistä pitkäksi aikaa. Kun juoksu talvisin jää pois ja muiden lajien kuntovaikutus ei ole niin suuri, migreenit palaavat.

Juoksu on siis minun juttuni. Se ei aina tunnu hyvältä, mutta loppujen lopuksi se tuottaa hyvää oloa. Muutaman kuukauden sinnikkään harjoittelun jälkeen juoksu on kevyempää, lenkkeily on kuin kävelyä. Tulee se metsään pääsevän koiran olo.

Juoksua voi jatkaa pitkään, ja sen aikana ehtii ensin kääntyä sisäänpäin ja käsitellä ja ratkaista asioita mielessään ja pikkuhiljaa myös ulospäin. Voi vaikuttua kaikesta, mitä ympärillään näkee ja kokee.

Hyväksymistä ja itsensä kuuntelemista

Mindfulness-ajattelussa hyväksytään elämään liittyviä asioita. Senkin voi hyväksyä, ettei voi hyväksyä. Viimeisillä lenkeilläni olen kuunnellut itseäni enemmän.

Vaikka harjoitusohjelmassa on ollut pitkäkestoinen lenkki, olen päättänyt juoksun aikana lyhentää sitä oman tuntemuksen vuoksi. Koetan maksimoida lenkeistä saatavan ilon, teen lenkit aina mieltä hellivissä maisemissa järven rannoilla ja metsissä.

Havainnoin korventavaa tunnetta, mutta en anna sen hallita itseäni vaan kiinnitän huomiota muuhunkin. Olen huomannut, että oire ei tunnu juostessa pahemmalta kuin levossa, eikä se myöskään lisäänny juoksun aikana.

Kiinnitän huomiota hyviin asioihin, kuten siihen, että liike tuntuu nyt kevyemmältä, keho kantaa ja jaksaa, mieli kevenee. Lenkille tulee pituutta. Ehkä siis kykenen juoksemaan jopa Finlandia Marathonin puolimaratonin parin viikon kuluttua…!

Rakastan juoksutapahtumia! Odottava tunnelma ennen lähtölaukausta, ensimmäisen kilometrin höyhenenkevyt olotila tiiviistä juoksijaryhmästä henkivän energian keskellä, sitten pakkautumista omaan vauhtiin sopiviin porukoihin, hiljentämistä ja kiihdyttämistä omien voimien mukaan, edessä olevien juoksijoiden selkätekstien lukemista, juomapaikkojen odottamista. Lopulta taival kääntyy loppuvaiheeseen. Vahvistuu tunne, että kyllä minä tämän jaksan, koska kaikki muutkin jaksavat. Ja sitten maali alkaa näkyä, ja ehkä jalat vielä kykenevät jonkunlaiseen loppukiriin.

Toivottavasti pääsen mukaan jo tänä syksynä. Jos ei nyt, toivottavasti myöhemmin.

Ein Berliner tietää, mitä monikulttuurisuus on

"Rasismus...", vitsaili Dominikaanisessa tasavallassa asuva, Etelä-Koreasta kotoisin oleva nuorukainen Jay. Sanailun aiheena oli epädemokraattisuus kielikoulun luokkien ilmastoinnissa. Naapurihuoneissa oli 35 asteen hellettä viilentämässä jäähdytin, meidän huoneessamme ei.

Olen ollut kaksi viikkoa Berliinissä kielikurssilla, johon sain apurahan Journalistisen kulttuurin kehittämissäätiö Jokesilta. "Gastmutter" Estherin luona asuessani, vehreässä Pichelsbergin lähiössä asuessani olen saanut kokea välähdyksiä saksalaisesta arjesta.

Oikotie Scottwegeniltä Pichelsbergin S-asemalle. Öisin kannattaa varoa villisikoja.

Olen myös kuunnellut vähemmän vitsikkäitä rasismiuutisia Suomesta. Eräskin inhoaa monikulttuurisuutta ja halusi sanoa sen ääneen. Jyväskylässä osoitettiin mieltä ja sen päätteeksi pahoinpideltiin ennalta sovittua uhria julkisesti.

Viisi prosenttia Suomen asukkaista on (OECD, 2011) maahanmuuttajataustaisia. Saksa ja erityisesti Berliini on jotain ihan muuta. Berliinin asukkaat tulevat 200 eri maasta. 25 prosenttia heistä on maahanmuuttajataustaisia. Viime viikkoina Saksaan on virrannut ennätysmäärä uusia turvapaikanhakijoita. 

Katukuvassa näkyy Hitlerin kädenjälki. Muurin murruttua kaupungista tuli synkästä historiastaan huolimatta – tai ehkä juuri siitä johtuen – monikulttuurisuuden kehto. Vaihtoehtoiset elämäntavat, tuottelias taide ja kulttuuri yhdistyvät vahvaan talouteen. Rennon elämän ja uratoiveiden houkuttamina kaupunkiin virtaa yhä uusia espanjalaisia, ranskalaisia, puolalaisia, italialaisia ja kaukaisempienkin maiden nuoria.

Berliinin ilmapiiri on avoimuudessaan sekä ihanan rento että piinallisen vaativa. Kirjakauppojen näyteikkunoissa olevat kirjat, teatteriesitykset, museot, media, tiede, taide, julkiset ja yksityiset keskustelut muistuttavat menneisyyden virheistä. Niistä on opittava, unohtaa ei saa.

Halleches Tor -asemalla muistutetaan toisen maailmansodan tapahtumista.

Anne Frank -museossa opas kertoi lapsiryhmälle, miten juutalaisia verrattiin käärmeisiin ja miten käärmeisiin puolestaan liitettiin hyvin negatiivisia merkityksiä. Hän pyysi useaan otteeseen lapsia kertomaan, mitä ajatuksia kuvat heissä herättävät.

Hetken aikaa keskustelu tuntui minusta liian raastavalta herkille lapsille. Sitten heijastin näkemääni ympäröivään todellisuuteen. Uusnatsit ovat tehneet tuhopolttoja ja murhia. Poliisi tarvitaan synagogia vartioimaan. Uutiset kertovat, että talousbuumin sivutuotteena Saksaan on syntynyt myös uudenmuotoista köyhyyttä, kuten ”minitöitä” 450 euron kuukausipalkalla. Kytevässä yhteiskunnassa lapsille voidaan antaa huomattavasti huonompiakin elämän eväitä kuin välineitä tunnistaa sosiaalista eriarvoisuutta. 

Juna elämään ja juna kuolemaan -teos Friedrichstrassen juna-aseman edessä.

Kävellessämme Estherin kanssa junalta kotiin, näimme nuorten rykelmän. He kikattelivat ja tomuttivat toistensa hiuksista ja vaatteista kirkkaita värejä. Olympiastadionilta oli kuulunut jo pitkään rummutusta ja musiikkia. Stadionilta purkautui juna-asemalle lisää nuoria värjäytyneitä iloisia nuoria.

Kyse oli intialaisesta Holi-juhlasta, jotka ovat levinneet Saksan kautta eri puolille Eurooppaa viime vuosina. Berliinin tapahtumaan Olympiastadionin mahtavissa puitteissa osallistui 11 000 juhlijaa. Juhlien aihe on kesä ja hyvän voitto pahasta.

”Mutta eiväthän he ole intialaisia”, sanoin. ”Eivät olekaan, miksi heidän pitäisi olla”, Esther vastasi.

Niinpä! Mikä vanhakantainen ajatus tämä olikaan.

Puhaltakoot raikkaat intialais-eurooppalaiset tuulet ja tuokoot mukanaan hilpeän globaalin mentaliteetin omaankin päähäni. Holi-juhla on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa osallistujien ei tarvitse ennakolta suunnata ajatuksiaan johonkin erityiseen, esimerkiksi kansallisuuteen tai ihmisten fyysisiin ominaisuuksiin. Merkityksellistä ei ole, mikä meitä erottaa vaan se, mikä meitä yhdistää. Se voi olla vaikkapa musiikki, ilo kesästä, lämmöstä ja hyvän voimasta. Hienoa, että Holi-juhla onkin jo rantautunut Suomeenkin. Se vietettiin Helsingissä heinäkuussa 2015.

Mansikkamaa on luonnetesti

Millainen mansikan poimija sinä olet?

1. Kun aloitat poiminnan sinulle osoitetetussa penkissä, iskeekö ensimmäiseksi mieleen pettymys? Sen verran mieltä pahoittava, että on ihan pakko sanoa muutama sana ääneen. Näin raakoja mansikoita, näin pieniä ja näin vähän. Mitenkä nyt sattuikaan juuri minulle tämä tällainen penkki??

2. Vai keskitytkö poimiessasi täysin edessäsi olevaan pehkoon? Tarkastelet kutakin mansikkaa kerralla, kääntelet, pohdit... Onko sellainen mansikka raaka, jossa on selvää vaaleaa vai onko sekin raaka, josta vain tavallaan puuttuu se kypsyyttä osoittava syvä punaisuus? Maistelet. Etenet hitaasti mutta varmasti. Koska sinua käskettiin heittämään kaikki homeiset ja nokkaisun saaneet mansikat penkkien väliin, teet näin tunnollisesti. Mutta hei, pitäisikö penkkien väliin heittää myös hiukan pehmenneet mansikat, jotka eivät kuitenkaan varsinaisesti ole homeisia? Entä onko tämä mansikka homeinen vai käytetäänköhän mansikoiden lannoituksessa tuhkaa ja onkohan tämä sitä? Muut menevät jo kaukana.

3. Vai valtaako sinut ylitselyövä kilpailunhalu mansikkapellolle päästessäsi? Herättääkö hiukan ärtymystä, kun joku pellolle tulleista poimijoista kyselee tilan emännältä joutavuuksia? Hänhän hidastaa liikkeelle lähtöä. Käveletkö määrätietoisin askelin suoraan parhaalta näyttävän penkin luo ja kärkytkö siinä omistajan elkein? Valmiina aloittamaan heti välittömästi aloittamaan, kun vaan joku sanoo "hep". Seuraatko koko ajan muita? Voiko olla mahdollista, että joku muu voisi täyttää sankonsa nopeammin kuin minä?

4. Vai onko mansikkapelto sinulle seurallinen tapahtuma? Innostutko poimiessasi kyselemään ja juttelemaan muiden poimijoiden kanssa? Kertomaan muista marjaretkistä, vertailemaan kesiä ja talvia, tutustumaan uusiin ihmisiin?

5. Voihan olla niinkin, että harpot penkkien yli juuri niin kuin sinua huvittaa. Viis siitä, että ohjeiden mukaan piti ottaa pienetkin, sillä tämä kesä on nyt niin kylmä, ettei isoja ole kovin paljon. Pienet marjat jääköön ja isojakin otat sieltä täältä. Itsehän mansikkasi maksat, itse poimitut, itse voi määrätä myös miten sen tekee.

Lopuksi lisäisin, että kyllä nämä kylmän kesän Polkat ovat sitten makeita ja hyviä! Viis siitä, millä tavalla ne on poimittu. 

Perts-luistelun lyhyt oppimäärä

Hiihtämisestä jäi monelle ikäviä muistoja lapsuudesta. Eikä ihme, perinteisten suksien pitovoitelu ei ole mikään helppo juttu. Ja olivatko ne sukset kasvavalla lapsella aina jäykkyydeltään juuri sellaiset, että pito ylipäänsä oli mahdollista?

Kun kolmikymppisenä sukset uudestaan jalkaani pistin, oli edessä kauhujen kokemus. Vain kilometri Jyväskylän Halssilan nelosta ja voimat olivat aivan lopussa. En ymmärtänyt, mikä tässä voisi olla hauskaa. Lipsumista ja lumipaakkuja suksen pohjassa, hikeä ja lihasten hapotusta. 

Miksi minun hiihtämiseni ei yhtään muistuta ylämäkeä vauhdikkaasti harppovien ja tasaisellakin liidellen etenevien luisteluhiihtäjien dynaamista menoa? Miten hiihtäminen ikinä voisi olla kevyttä, saatikka mukavaa?

Ensimmäisen aikuiskokeiluni jälkeen meni vuosi-pari, ennen kuin päätin ostaa uudet sukset. Myyjä vakuutti, että kombi-suksilla kumpikin tyyli sujuu vaivattomasti. Imitoin muita luisteluhiihtäjiä. Kevyttähän se ei ollut, mutta jotenkin jo sujui, koska paremmasta ei minulla ollut tietoa.

Kunnes Sodankylässä lomaillessamme kokeilin luisteluhiihtoa keväisellä, kovahankisella järven jäällä. Voi ihmettä! Sukset kiisivät kevyesti, oli kuin olisin ollut höyhen tuulessa Dave Lindholmin laulussa... Hohtavassa kevätauringossa, myötätuulen sylissä tajusin, että tällaistakin se hiihtäminen voisi olla. Unelmaa kesti siihen saakka, kunnes lähdin takaisin, sillä vasta sitten tajusin vastatuulen voiman.

Hiihtotaito kasvaa varustelun myötä

Luisteluhiihto on ollut yhä mukavampaa, kun löysin hiihtokaverin sekä hankin nilkkaa tukevat luistelumonot ja junnukokoiset kilpasukset. Luisteluhiihto on mainiota, sykettä reippaasti kohottavaa luontoliikuntaa, josta tulee hyvä mieli. Ainoa huono puoli siinä on, että kerran viikossa olisi hyvä tehdä myös vähintään yksi peruskestävyyttä vahvistava harjoitus matalammilla sykkeillä. Ja jos sen harjoituksen haluaa tehdä suksilla, on syytä hiihtää perinteisellä tekniikalla. Sillä tavoin voi rasitusta kontrolloida paremmin varsinkin ylämäissä.

Siispä hankin tänä talvena perinteiset sukset ja monot. Tekniikan maailma neuvoi: osta Fischerin Zerot. Ja nehän me ostimme, kumpikin omat, mielenkiintoisin tuloksin..

Lantio eteen ja vahva potku!

Kenties sukseni on hiukan jäykkä. Tai ehkä tekniikkani on ollut tähän asti olematonta. Varmaankin molemmista asioista johtuu se, että hiihtovauhtini on hy-vin hi-das.

Tavasin Kaikki hiihdosta -kirjaa ja sain ohjeita: paino reilusti yhdelle jalalle, lantio eteen ja sähäkkä, alaspäin suuntautuva potku. Siinäpä sitä on ollut ajattelemista jokaiselle jalan siirrolle. Jos potkua ei riittävän painavasti suuntaa maata päin, suksi lipsuu. Ja aika usein suksi lipsuu huolimatta siitä, että potkaisen tarkista tarkimman potkun.

Perinteistä hiihtäessä reisien sivulihaksia alkaa kivistää. Ja kantapäät hiertyvät, vaikka kuinka kiristän monoista kantapääkiristyksen äärimmilleen. Parhaimmillaan perinteinen hiihtolenkki on silloin, kun menen yksin vailla pienintäkään vauhdin kaipausta, suorastaan unisesti. Kuin olisin hitaan mustavalkoisen elokuvan päähenkilö päiväkävelyllä! Puuttuu vain hattu, jota nostaisin kohteliaasti, kun tervehtisin vastaantulijaa ja pysähtyisin kunkin kohdalla hetkeksi mitäänsanomattomuuksia puhelemaan.

Se hyöty perinteisen hiihtotekniikan aiempaa tarkemmasta opettelusta kuitenkin on jo nyt ollut, että luisteluhiihdonkin potkutekniikka on tullut vahvemmaksi. Vauhti kasvaa kuin itsestään, kun potkulla työntää lantio eteen ja painaltaa potkun loppuun. 

Keksin tämän viikonloppuisella Peurunka - Ampujien maja - Peurunka -lenkillä. Samalla aloin kehitellä muitakin ikiomia luisteluhiihdon tapoja. Yksi on perinteisen ja luisteluhiihdon yhdistelmä, siis perts-luistelu! Siinä potkutellaan suksia sivulle, mutta jokaisella potkulla työnnetään lantio keimailevan korostetusti eteen. Siihen vetkutteluun yhdistetään vielä sauvojen käytön vuorotahtiin. 

Ehkä järjestän vielä näille lumille perts-luistelu-kilpailun! Voittaja on se, joka pystyy hiihtämään puhtaasti oikealla tekniikalla kilometrin verran täysin vakavin ilmein. Kustannan hänelle kuuman mehun ja munkin Ampujien majalla. 

Metsoreitti ja maakuntaura - laduilla on hienot nimet.

Maalaismaisemaa lähellä Laukaata.

Vanhat eivät osaa ottaa selfieitä.

Latu oli viikonloppuna suurimmaksi osaksi vielä oikein hyvässä kunnossa.

Stockholm Tunnel Run – ja hetken me olimme oikea ruotsalainen yhteisö

Ruotsalaiset tunnetaan yhteisöllisyydestään. Sitä tunnetta sai maistaa Stockholm Tunnel Run -juoksulla lauantaina.

"Kollektiivinen imaginaarinen, joka koostuu muun muassa empatiasta, yhteisöllisyyden halusta, yhteisestä mielenliikutuksesta tai samalla aaltopituudella olemisesta..." Näin luonnehti esimerkiksi Heikki Lehtonen Michel Maffesolin käsityksiä uudesta yhteisöllisyydestä.


Juoksutapahtumassa voi helposti nähdä tällaista esteettisen tyylin kautta syntyvää yhteen sitoutumista, seurallisuutta sekä elämyksellistä samaistumista ryhmään, joka tuntuu omalta. Mitäpä muuta kuin "jaettua, heimollisen onnen esiinnousua" edustivat ne villit ryhmä-kannustushuudot, joita ruotsalaiset keltaisiin heijastinliiveihin pukeutuneet innostuivat karjahtelemaan toisilleen kaikuvassa tunnelissa...

Lähtö ja maali olivat samassa paikassa Silja Linen Värtan-satamassa.

Kyseessä oli siis kymmenen kilometrin mittainen, upouusi tunnelireitti, joka avataan Tukholman keskustassa autojen käyttöön marraskuun lopussa. Tämä Norra länken sai ensimmäisen käyttönsä juhlavasti 34 000 juoksijan, kävelijän ja pyörätuolikelaajan tapahtumassa.

Etukäteen jännitin, miten ihmeessä tuollainen määrä ihmisiä mahtuu johonkin tunneliin. Tuleeko ahtaan paikan kammo, loppuuko happi, musertuvatko hitaammat nopeampien jalkoihin? Onko varmaa, etteivät tunnelin tukirakenteet petä? Entä jos joku keksi tehdä terroriteon tunnelissa...? Ja onkohan siellä laisinkaan riittävästi vessoja?

Mukavuuslaitoksissa ei ollut jonoja eikä sotkuja ja vessapaperiakin riitti!

Kaikki jännityksen aiheet osoittautuivat turhiksi. Lähtökin oli leppoisa ystävä-Mallan Lidingön kodissa, josta oli lyhyt bussi- ja kävelymatka lähtöpaikalle. Startkit -pakkauksenkin oli hän ystävällisesti hakenut jo etukäteen, kun niitä viikon ajan oli Intersport-liikkeissä jaossa. Ranneke vaan käteen, ajanotto-juttu kiinni lenkkarin nauhoihin, heijastinliivi päälle ja menoksi.

Rannekkeeseen piti laittaa omaisen nimi ja yhteystiedot.

Jo bussissa ryhmäydyin muiden heijastinliiviläisten kanssa.  Ei ollut vaikeaa löytää perille, kun seurasi kaltaisiaan. Välillä minulta tultiin kysymään neuvoja tapahtumaan liittyen - näytinhän varmasti aivan sisäpiiriläiseltä ja ruotsinkielentaitoiselta.

Lähtö oli ihastuttavan hyvin järjestetty. Tapahtuma alkoi kello 12 ja kymmenen minuutin välein siirtyi lähtökarsinassa eteenpäin usean tuhannen juoksijan joukko kohti varsinaista lähtöä. Tunnelin alkupäässä oli lähtöverryttely esitanssijoiden ja musiikin innoittamana. Tunnelma alkoi nousta kohti kattoa. Bajamajoja oli vielä tunnelin alussakin. Vapaaehtoiset keräsivät isoihin kasseihin lähtijöiltä takkeja ja muita ylimääräisiä vaatteita hyväntekeväisyyteen jaettaviksi.

Liikutus iskee, kun tunnelissa kaikuu "Born, born, born to be alive..." Malttamaton lähtijäporukka liikehti levottomana kuin laitumelle pääsyään odottavat vasikat.

Liikkeelle lähdettyäni kävi pian ilmi, että vaatetukseni oli turhan lämmin. Ulkona oli pari lämpöastetta, mutta syvällä tunnelissa lämpö nousi 5–10 astetta. Kolminkertainen yläkropan vaatetus ja kalsari-talvitrikoo-yhdistelmä jaloissa oli liikaa sisätiloihin. Juoksu oli kuitenkin tukaluudestakin ja väen runsaudesta huolimatta mukavaa – välillä jostain ulkoilmasta tuulahti raitista, ihanan viileää ilmaa. Väkeä oli tungokseen asti, mutta eihän se tunnelmaa haitannut, kun ei ollut tarkoituskaan mitään aikaennätystä tehdä.

Tunneliin oli luvattu taidetta ja elämyksiä ja niitähän siellä oli, tosin hyvin tuotelähtöistä taidetta. (Senkinhän ruotsalaiset tunnetusti osaavat: tuotteistamisen, myynnin ja markkinaksi muuttamisen!) Ensimmäinen erikoisuus oli Silja Line -valo-ääni-teos: juoksimme läpi valosuihkujen ja kuuntelimme miellyttäviä hyvin matalia laivan töräys -ääniä. Talvipuutarha oli myös aistillinen: lumiset kuuset ja piparin tuoksut ilahduttivat. Adidaksen teos oli turhan tekno minun makuuni. Lisäksi oli useita muitakin teoksia, joista moni kuvasti kyseisen tunnelin osan yläpuolella sijaitsevan yrityksen tai organisaation toimintaa.

Juoksentelin kaikessa rauhassa kahdeksaan kilometriin. Tällä kertaa en voinut ottaa itselleni väkijoukosta jotakuta nimikkokilpakumppania, jonka ulkomuoto jäisi mieleen ja josta ehkä välillä jäisin jälkeen, mutta jonka sitten päättäisin tavoittaa ja tavoittaisinkin... Kaikki näyttivät niin yhteisöllisen näköisiltä, suorastaan yhdenmukaisilta, kirkkaankeltaisissa liiveissään! Kukaan ei yksilölliseen suomalaiseen tapaan edustanut juoksupaitansa selkätekstillä työyhteisöään tai omia mottojaan.

Kiristin tahtia viime kilometreillä. Maalissa tuntuikin siltä, että olin oikeasti taas ottanut irti itsestäni sen verran kuin tapahtumassa pitää. Saimme mitalit, godis-paketin ja jatkoinkin hilpeänä kipittelyä heti välittömästi kohti bussia, sillä hyinen sää olisi pian kylmettänyt perusteellisesti. Paluubussissa viereeni istuu jälleen ruotsalainen heijastinliivimies, joka kertoi tykkäävänsä kovasti kaikenlaisista tunnelijuoksuista. Hän oli ollut juhlistamassa myös aiempaa Södra Länken tunnelin avausta sekä Malmön ja Kööpenhaminan välisen silta-tunnelin avausta. Jälkimmäisen yhteydessä oli juostu maraton, johon osallistui 100 000 juoksijaa!