Ei siksi, että todistaisi kunnollisuutensa

Moni urheilua harrastanut kertoo, että harrastus on kasvattanut tavoitteelliseen toimintaan ja ponnisteluun.

Tottahan se tietysti heille on. Mutta ei liikunta toisaalta välttämättä tuota tunnollisuutta/kunnollisuutta eikä myöskään kunnollisuus aina sisällä liikuntaa.  Tunnen rankan henkisen puserruksen tehneitä, jotka ovat moneksi vuodeksi skipanneet ylenmääräisen liikunnan ja muut huvit, jotta saavat sen tärkeimmän valmiiksi. Esimerkiksi työn ohessa opiskelevat ovat usein sellaisia. Vuorokauteen ja hereilläoloaikaan ei voi lisätä tunteja.

Ja onhan myös se elämänmuoto, joka tunnetaan Mosambikissa (Helsingin Sanomat kertoi eilen Torstai-sivuillaan, mitä eri maissa harrastetaan) ja jonka Suomessa tuntevat yhä ne, joiden työ a) on niin fyysistä, että lisäliikuntaan ei ole tarvetta tai b) vie niin paljon aikaa ja kytkeytyy yksityiselämään kokopäiväisesti esimerkiksi perheyrittäjyyden vuoksi, ettei siitä vaan helposti irrota moneksi tunniksi harrastamaan.

Puhumattakaan niistä, jotka sairauden tai vamman vuoksi eivät pääse liikkumaan niin paljon kuin tahtoisivat tai eivät saa tarvitsemaansa tukea harrastukseen.


Kuka moittisi näitä ihmisiä vähemmän tavoitteellisiksi? En minä ainakaan. "Ylös, ulos ja lenkille" ei aina toimi.

Minusta liikuntaa ei pidä kytkeä kunnollisuuteen ja aikaansaavuuteen. Sen mukana nimittäin nousee syyllistävä sormi. Ja syyllistyminen painaa liikkumattomuuden tahmeaan suohon painunutta yhä alemmas.

Liikunnassa parasta on ilo. Esimerkiksi se hetki, kun kiireiden keskeltä on raivannut puolentoista tunnin ajan vain itselle, lähtee ulos lenkille, havainnoi säätilan (sopivan viileä, kostea, raikas), tuntee tuoksun (naapuri leikkasi nurmen), aistii kehossa voiman (vanhat kunnon jalat, jaksatte vielä tämänkin!), näkee järven kimalluksen puiden takana ja sitten vain keskittyy antamaan ajatusten virrata niin kuin ne haluavat virrata…

Nämä vuoden 2011 Finlandia Marathonissa kokomaratonia juosseet ovat keskimäärin harjoitelleet koitostaan varten 500-1000 kilometriä juoksua, ihan vapaaehtoisesti ja omaksi ilokseen.

Maratonille 44-vuotiaana - with a little help from my friends

Eilisellä sunnuntailenkillä kävimme läpi Annan kanssa menneitä vuosia.
"Mikä oli se vuosi, kun ensimmäisen kerran kiersimme Jyväsjärven ympäri ja jalat olivat ihan pökkelöt lopussa", mietti Anna.
"Sama vuosi, kun seurana oli myös työkaverini Aku", vastasin.
"Ja seuraavana vuonna kävi niin, että läksi lenkille pihasta ja huomasin, että niin oli lähtenyt naapurini Minnakin. Päätimme lähteä yhtä matkaa ja siitä tämä alkoi. Toinen naapuri Kati liittyi mukaan myös aika pian", Anna muisti.
Mutta mitkä olivat nämä vuodet? Ne linkittyivät uusiin työpaikkoihin, uuteen parisuhteeseen, remontteihin, lasten kouluunmenoihin ja rippi-, prometeus- ja ylioppilasjuhliin, maratonkouluun… Seitsemän vuotta täyttä elämää, erilaisia vaiheita erilaisten perheenäitien elämänkulussa. Ja tietysti ne linkittyvät myös siihen ensimmäiseen Finlandia Marathonin puolimaratoniin, jonka päätimme juosta, koska "ei se 21 kilometriä kovin paljon enemmän ole kuin 12,5 kilometriäkään".

Rasittavuutta, kiritystä, tarttuvaa tahdonvoimaa

Koska suurin osa kestävyysjuoksusta kuuluukin tapahtua PPP (pitää pystyä puhumaan) -tasolla, on näillä sunnuntaisilla puolitoistatuntisilla ollut paitsi fyysinen, myös henkinen hyvinvointimerkitys.
Aina silloin tällöin olemme kuitenkin tiedostaneet, että juoksemisesta voi tulla myös stressin aihe, jos se muuttuu pakonomaiseksi ja ryppyotsaiseksi. Muistan Katin kertoneen kesäisistä lenkeistä, joiden monotonisuuden hän tietoisesti rikkoi sillä, että menikin järven rantaan katselemaan lintuja.
Itse olen seurueemme aktiivisin sykkeenmittaaja ja harjoituspäiväkirjan pitäjä. Sain tähän opit Likesin maratonkoulusta. Juoksuystäväni ovatkin saaneet, halusivat tahi eivät, kuulla paljon asiaa aerobisista ja anaerobisista kynnyksistä, sykerajoista, peruskestävyys-vauhtikestävyys-maksimikestävyys-lenkeistä,  juoksutekniikoista ja juoksijalle sopivista jumppaliikkeistä.
Mutta mitäpä muuta ystävyys onkaan kuin toisen rasittavuudenkin sietämistä.
Ystävyys on myös kirittämistä. Anna auttoi minut pari viikkoa sitten yli jostain kummasta vaiheesta, jossa en jaksanut juosta niin kovaa, että syke olisi noussut lähellekään anaerobista kynnystä. Lihakset ja muu keho uuvahtivat paljon ennen tätä. Lähdimme maksimivedoille, ja jollain ihmeellisellä inhimillisen energiakentän vaikutuksella edellä kevyemmin kipittävä ystävä sai minunkin irtiottokykyni paranemaan entiselleen. Tästä eteenpäin on juoksu korkeallakin sykkeellä taas onnistunut.

Polar Personaltrainer on myös harjoitteluystäväni. Sunnuntailenkin kohdalla se muistutti, että nyt mentiin punaiselle - tänään on syytä levätä eikä vielä huomennakaan ennen iltaa ole syytä kovempaan harjoitteluun.

Kun juoksimme ensimmäisen kokomaratonin syksyllä 2010 Jyväskylässä Finlandia Marathonissa, kaverista oli konkreettista apua. Juoksimme Annan kanssa ritirinnan. Ilmoitin hänelle jokaisen kilometrimerkin kohdalla sen kilometrin ajan, joka vaihteli 6:08 ja 6:20 välillä. Jos aikaa meni enemmän, kohensimme vauhtia seuraavalle kilometrille. Näin koko matka pysyi siististi paketissa. Kun toista väsytti, toinen veti toista tahdonvoimassaan. Lopuksi vielä yllätimme itsemme loppukirillä.

Finlandia Marathon vuonna 2010 oli ensimmäinen kokomaraton, jonka juoksin (keskellä). Uusi juomavyöni olikin liian väljä. Estin sen valumisen kiinnittämällä numerolapun hakaneulan juoksuvyön reunaan - siksi paitani on rutussa alaosasta.

Täältä tullaan Osmon Superhölkkä

Nyt on meneillään kausi, jota maratonkoulussa kuvattiin "pitkäaikaisen rasituksen sietämisen" ajaksi. Melkein jokainen lenkki on joko niin kovasykkeinen tai niin pitkäkestoinen, että oikeasti rasittaa. Näin jatkuu syyskuun puoliväliin asti, jos flunssa tai rasitusvamma tai muu ongelma ei yllätä. 

Finlandia Marathonilla työpaikkani Medita Communication Oy:n joukkue kerää rahaa Plan-säätiön "Koska olen tyttö" -kampanjalle yhden euron kilometritaksalla. Siispä sinne, nauttimaan riemukkaan tapahtuman tunnelmasta, 10 kilometrin lenkille.

Ja lopulta, kokonainen 42 kilometriä, on elämäni kolmatta kertaa ohjelmassani lokakuun alussa, Pieksämäen Osmon Superhölkässä - jos esteitä ei tule. Harjoitteluaikaa on riittävästi vielä jäljellä, lämpimiä ja viileitä elokuun aamuja ja iltoja, tihkusateisia metsiä ja hämärtyviä rantateitä…