Ein Berliner tietää, mitä monikulttuurisuus on

"Rasismus...", vitsaili Dominikaanisessa tasavallassa asuva, Etelä-Koreasta kotoisin oleva nuorukainen Jay. Sanailun aiheena oli epädemokraattisuus kielikoulun luokkien ilmastoinnissa. Naapurihuoneissa oli 35 asteen hellettä viilentämässä jäähdytin, meidän huoneessamme ei.

Olen ollut kaksi viikkoa Berliinissä kielikurssilla, johon sain apurahan Journalistisen kulttuurin kehittämissäätiö Jokesilta. "Gastmutter" Estherin luona asuessani, vehreässä Pichelsbergin lähiössä asuessani olen saanut kokea välähdyksiä saksalaisesta arjesta.

Oikotie Scottwegeniltä Pichelsbergin S-asemalle. Öisin kannattaa varoa villisikoja.

Olen myös kuunnellut vähemmän vitsikkäitä rasismiuutisia Suomesta. Eräskin inhoaa monikulttuurisuutta ja halusi sanoa sen ääneen. Jyväskylässä osoitettiin mieltä ja sen päätteeksi pahoinpideltiin ennalta sovittua uhria julkisesti.

Viisi prosenttia Suomen asukkaista on (OECD, 2011) maahanmuuttajataustaisia. Saksa ja erityisesti Berliini on jotain ihan muuta. Berliinin asukkaat tulevat 200 eri maasta. 25 prosenttia heistä on maahanmuuttajataustaisia. Viime viikkoina Saksaan on virrannut ennätysmäärä uusia turvapaikanhakijoita. 

Katukuvassa näkyy Hitlerin kädenjälki. Muurin murruttua kaupungista tuli synkästä historiastaan huolimatta – tai ehkä juuri siitä johtuen – monikulttuurisuuden kehto. Vaihtoehtoiset elämäntavat, tuottelias taide ja kulttuuri yhdistyvät vahvaan talouteen. Rennon elämän ja uratoiveiden houkuttamina kaupunkiin virtaa yhä uusia espanjalaisia, ranskalaisia, puolalaisia, italialaisia ja kaukaisempienkin maiden nuoria.

Berliinin ilmapiiri on avoimuudessaan sekä ihanan rento että piinallisen vaativa. Kirjakauppojen näyteikkunoissa olevat kirjat, teatteriesitykset, museot, media, tiede, taide, julkiset ja yksityiset keskustelut muistuttavat menneisyyden virheistä. Niistä on opittava, unohtaa ei saa.

Halleches Tor -asemalla muistutetaan toisen maailmansodan tapahtumista.

Anne Frank -museossa opas kertoi lapsiryhmälle, miten juutalaisia verrattiin käärmeisiin ja miten käärmeisiin puolestaan liitettiin hyvin negatiivisia merkityksiä. Hän pyysi useaan otteeseen lapsia kertomaan, mitä ajatuksia kuvat heissä herättävät.

Hetken aikaa keskustelu tuntui minusta liian raastavalta herkille lapsille. Sitten heijastin näkemääni ympäröivään todellisuuteen. Uusnatsit ovat tehneet tuhopolttoja ja murhia. Poliisi tarvitaan synagogia vartioimaan. Uutiset kertovat, että talousbuumin sivutuotteena Saksaan on syntynyt myös uudenmuotoista köyhyyttä, kuten ”minitöitä” 450 euron kuukausipalkalla. Kytevässä yhteiskunnassa lapsille voidaan antaa huomattavasti huonompiakin elämän eväitä kuin välineitä tunnistaa sosiaalista eriarvoisuutta. 

Juna elämään ja juna kuolemaan -teos Friedrichstrassen juna-aseman edessä.

Kävellessämme Estherin kanssa junalta kotiin, näimme nuorten rykelmän. He kikattelivat ja tomuttivat toistensa hiuksista ja vaatteista kirkkaita värejä. Olympiastadionilta oli kuulunut jo pitkään rummutusta ja musiikkia. Stadionilta purkautui juna-asemalle lisää nuoria värjäytyneitä iloisia nuoria.

Kyse oli intialaisesta Holi-juhlasta, jotka ovat levinneet Saksan kautta eri puolille Eurooppaa viime vuosina. Berliinin tapahtumaan Olympiastadionin mahtavissa puitteissa osallistui 11 000 juhlijaa. Juhlien aihe on kesä ja hyvän voitto pahasta.

”Mutta eiväthän he ole intialaisia”, sanoin. ”Eivät olekaan, miksi heidän pitäisi olla”, Esther vastasi.

Niinpä! Mikä vanhakantainen ajatus tämä olikaan.

Puhaltakoot raikkaat intialais-eurooppalaiset tuulet ja tuokoot mukanaan hilpeän globaalin mentaliteetin omaankin päähäni. Holi-juhla on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa osallistujien ei tarvitse ennakolta suunnata ajatuksiaan johonkin erityiseen, esimerkiksi kansallisuuteen tai ihmisten fyysisiin ominaisuuksiin. Merkityksellistä ei ole, mikä meitä erottaa vaan se, mikä meitä yhdistää. Se voi olla vaikkapa musiikki, ilo kesästä, lämmöstä ja hyvän voimasta. Hienoa, että Holi-juhla onkin jo rantautunut Suomeenkin. Se vietettiin Helsingissä heinäkuussa 2015.

Mansikkamaa on luonnetesti

Millainen mansikan poimija sinä olet?

1. Kun aloitat poiminnan sinulle osoitetetussa penkissä, iskeekö ensimmäiseksi mieleen pettymys? Sen verran mieltä pahoittava, että on ihan pakko sanoa muutama sana ääneen. Näin raakoja mansikoita, näin pieniä ja näin vähän. Mitenkä nyt sattuikaan juuri minulle tämä tällainen penkki??

2. Vai keskitytkö poimiessasi täysin edessäsi olevaan pehkoon? Tarkastelet kutakin mansikkaa kerralla, kääntelet, pohdit... Onko sellainen mansikka raaka, jossa on selvää vaaleaa vai onko sekin raaka, josta vain tavallaan puuttuu se kypsyyttä osoittava syvä punaisuus? Maistelet. Etenet hitaasti mutta varmasti. Koska sinua käskettiin heittämään kaikki homeiset ja nokkaisun saaneet mansikat penkkien väliin, teet näin tunnollisesti. Mutta hei, pitäisikö penkkien väliin heittää myös hiukan pehmenneet mansikat, jotka eivät kuitenkaan varsinaisesti ole homeisia? Entä onko tämä mansikka homeinen vai käytetäänköhän mansikoiden lannoituksessa tuhkaa ja onkohan tämä sitä? Muut menevät jo kaukana.

3. Vai valtaako sinut ylitselyövä kilpailunhalu mansikkapellolle päästessäsi? Herättääkö hiukan ärtymystä, kun joku pellolle tulleista poimijoista kyselee tilan emännältä joutavuuksia? Hänhän hidastaa liikkeelle lähtöä. Käveletkö määrätietoisin askelin suoraan parhaalta näyttävän penkin luo ja kärkytkö siinä omistajan elkein? Valmiina aloittamaan heti välittömästi aloittamaan, kun vaan joku sanoo "hep". Seuraatko koko ajan muita? Voiko olla mahdollista, että joku muu voisi täyttää sankonsa nopeammin kuin minä?

4. Vai onko mansikkapelto sinulle seurallinen tapahtuma? Innostutko poimiessasi kyselemään ja juttelemaan muiden poimijoiden kanssa? Kertomaan muista marjaretkistä, vertailemaan kesiä ja talvia, tutustumaan uusiin ihmisiin?

5. Voihan olla niinkin, että harpot penkkien yli juuri niin kuin sinua huvittaa. Viis siitä, että ohjeiden mukaan piti ottaa pienetkin, sillä tämä kesä on nyt niin kylmä, ettei isoja ole kovin paljon. Pienet marjat jääköön ja isojakin otat sieltä täältä. Itsehän mansikkasi maksat, itse poimitut, itse voi määrätä myös miten sen tekee.

Lopuksi lisäisin, että kyllä nämä kylmän kesän Polkat ovat sitten makeita ja hyviä! Viis siitä, millä tavalla ne on poimittu. 

Perts-luistelun lyhyt oppimäärä

Hiihtämisestä jäi monelle ikäviä muistoja lapsuudesta. Eikä ihme, perinteisten suksien pitovoitelu ei ole mikään helppo juttu. Ja olivatko ne sukset kasvavalla lapsella aina jäykkyydeltään juuri sellaiset, että pito ylipäänsä oli mahdollista?

Kun kolmikymppisenä sukset uudestaan jalkaani pistin, oli edessä kauhujen kokemus. Vain kilometri Jyväskylän Halssilan nelosta ja voimat olivat aivan lopussa. En ymmärtänyt, mikä tässä voisi olla hauskaa. Lipsumista ja lumipaakkuja suksen pohjassa, hikeä ja lihasten hapotusta. 

Miksi minun hiihtämiseni ei yhtään muistuta ylämäkeä vauhdikkaasti harppovien ja tasaisellakin liidellen etenevien luisteluhiihtäjien dynaamista menoa? Miten hiihtäminen ikinä voisi olla kevyttä, saatikka mukavaa?

Ensimmäisen aikuiskokeiluni jälkeen meni vuosi-pari, ennen kuin päätin ostaa uudet sukset. Myyjä vakuutti, että kombi-suksilla kumpikin tyyli sujuu vaivattomasti. Imitoin muita luisteluhiihtäjiä. Kevyttähän se ei ollut, mutta jotenkin jo sujui, koska paremmasta ei minulla ollut tietoa.

Kunnes Sodankylässä lomaillessamme kokeilin luisteluhiihtoa keväisellä, kovahankisella järven jäällä. Voi ihmettä! Sukset kiisivät kevyesti, oli kuin olisin ollut höyhen tuulessa Dave Lindholmin laulussa... Hohtavassa kevätauringossa, myötätuulen sylissä tajusin, että tällaistakin se hiihtäminen voisi olla. Unelmaa kesti siihen saakka, kunnes lähdin takaisin, sillä vasta sitten tajusin vastatuulen voiman.

Hiihtotaito kasvaa varustelun myötä

Luisteluhiihto on ollut yhä mukavampaa, kun löysin hiihtokaverin sekä hankin nilkkaa tukevat luistelumonot ja junnukokoiset kilpasukset. Luisteluhiihto on mainiota, sykettä reippaasti kohottavaa luontoliikuntaa, josta tulee hyvä mieli. Ainoa huono puoli siinä on, että kerran viikossa olisi hyvä tehdä myös vähintään yksi peruskestävyyttä vahvistava harjoitus matalammilla sykkeillä. Ja jos sen harjoituksen haluaa tehdä suksilla, on syytä hiihtää perinteisellä tekniikalla. Sillä tavoin voi rasitusta kontrolloida paremmin varsinkin ylämäissä.

Siispä hankin tänä talvena perinteiset sukset ja monot. Tekniikan maailma neuvoi: osta Fischerin Zerot. Ja nehän me ostimme, kumpikin omat, mielenkiintoisin tuloksin..

Lantio eteen ja vahva potku!

Kenties sukseni on hiukan jäykkä. Tai ehkä tekniikkani on ollut tähän asti olematonta. Varmaankin molemmista asioista johtuu se, että hiihtovauhtini on hy-vin hi-das.

Tavasin Kaikki hiihdosta -kirjaa ja sain ohjeita: paino reilusti yhdelle jalalle, lantio eteen ja sähäkkä, alaspäin suuntautuva potku. Siinäpä sitä on ollut ajattelemista jokaiselle jalan siirrolle. Jos potkua ei riittävän painavasti suuntaa maata päin, suksi lipsuu. Ja aika usein suksi lipsuu huolimatta siitä, että potkaisen tarkista tarkimman potkun.

Perinteistä hiihtäessä reisien sivulihaksia alkaa kivistää. Ja kantapäät hiertyvät, vaikka kuinka kiristän monoista kantapääkiristyksen äärimmilleen. Parhaimmillaan perinteinen hiihtolenkki on silloin, kun menen yksin vailla pienintäkään vauhdin kaipausta, suorastaan unisesti. Kuin olisin hitaan mustavalkoisen elokuvan päähenkilö päiväkävelyllä! Puuttuu vain hattu, jota nostaisin kohteliaasti, kun tervehtisin vastaantulijaa ja pysähtyisin kunkin kohdalla hetkeksi mitäänsanomattomuuksia puhelemaan.

Se hyöty perinteisen hiihtotekniikan aiempaa tarkemmasta opettelusta kuitenkin on jo nyt ollut, että luisteluhiihdonkin potkutekniikka on tullut vahvemmaksi. Vauhti kasvaa kuin itsestään, kun potkulla työntää lantio eteen ja painaltaa potkun loppuun. 

Keksin tämän viikonloppuisella Peurunka - Ampujien maja - Peurunka -lenkillä. Samalla aloin kehitellä muitakin ikiomia luisteluhiihdon tapoja. Yksi on perinteisen ja luisteluhiihdon yhdistelmä, siis perts-luistelu! Siinä potkutellaan suksia sivulle, mutta jokaisella potkulla työnnetään lantio keimailevan korostetusti eteen. Siihen vetkutteluun yhdistetään vielä sauvojen käytön vuorotahtiin. 

Ehkä järjestän vielä näille lumille perts-luistelu-kilpailun! Voittaja on se, joka pystyy hiihtämään puhtaasti oikealla tekniikalla kilometrin verran täysin vakavin ilmein. Kustannan hänelle kuuman mehun ja munkin Ampujien majalla. 

Metsoreitti ja maakuntaura - laduilla on hienot nimet.

Maalaismaisemaa lähellä Laukaata.

Vanhat eivät osaa ottaa selfieitä.

Latu oli viikonloppuna suurimmaksi osaksi vielä oikein hyvässä kunnossa.